Unten puheita

Haaksirikko

2008-06-19T21:14:00.000-07:00

Suuri matkustajalaiva oli uppoamassa. Kaikki hääräsivät tärkeiden tavaroiden pakkaamisten kanssa. Paniikki oli ilmassa, pelastusveneille oli kova kiire. Niitä ei ollut tarpeeksi. Minä menin käskystä eri hytteihin ja avasin sellaisia tärkeiden tavaroiden lippaita, niistä otin arvoesineet, lompakot ja rahakasetit. Uppoaminen oli jo aivan lähellä, laiva oli kallistunut, kun äkkiä löysin aivan alimmasta hyttiosastosta, vesirajan alta, suuren joukon köyhiä matkustajia. Heidänkin hyteistään otin talteen arvotavarat. Ihmettelin, miksei ollut käsketty ottamaan peittoja ja vaatteita.

Yhtäkkiä rantakivet olivat aivan lähellä. Käskijä sanoi, että nyt oli hyvä yrittää saada kaikki vähävaraiset turvaan ennen veden tuloa. Avustimme rajusti vetäen ihmisiä rannalle, joka ei kovin iso ollut. Huusimme ohjeita tiivistää, että mahdollisimman moni pääsisi turvaan ennen laivan lipumista pois. Nyt rannalle heiteltiin myös kangaspakkoja ja tekstiilejä. Laivaan jäi melko vähän ihmisiä, kun vesi nousi ja laiva irtautui rannasta.

Rannalla oli ainakin 40 astetta lämmintä ja suora auringonpaiste. Emme tienneet missä olimme, mutta jonkun oudon, trooppisen saaren rannalla. Kankaita oli laitettu kuivumaan aurinkoon, ne piti saada kuiviksi ennen tosi kylmää yötä. Järjestelin niitä kun joku sanoi ihmisille, että heidän piti suojata ihoaan auringolta. Eräs tumma mies huusi, että miksei minulla sitten ollut kuin lyhythihainen paita. Vastasin itse, että olin saanut jo pohja-aurinkoa. Samalla tunsin kuinka aurinko paahtoi kipeästi käsivarsien ihoa.

Lähdimme Naisen kanssa tutkimaan saarta. Meidän piti selvittää, missä käytäisiin tarpeilla. Heti rannan takana aukeni omituinen, pystyyn kuolleen näköinen mäntymetsä. Puut olivat niin suuria, että niistä näkyi vain rungot. Maa oli täynnä karetta ja tumma. Huomasimme leveän polun, melkein tien ja lähdimme kulkemaan sitä pitkin. Mukana oli joitain muitakin ihmisiä. Ihan kohta näimme harmaaksi virttyneen vanhan rakennuksen. Sen kaksoisovet oli suljettu salvalla. Saimme sen auki vääntövoimaa käyttämällä. Sisällä oli tosi hapettunut puulaatikko, joka oli lähes rakennuksen kokoinen. Hajoitimme sen seinät ja näimme jotain kauheaa. Rakennuksen nurkissa oli pari vanhaa rekkaa puoliksi syötyinä. Tajusimme, että saalistaja olisi lähellä ja poistuimme rakennuksesta. Näimme mustavalkean, ison korppikotkan menevän sisään. Se suuttui ja kävi kimppuuni. Kesti kauan, ennenkuin sain sen hätisteltyä pois.

Jatkoimme tietä pitkin syvemmälle metsään. Tiellä juoksi nyt paljon ihmisiä. Nauroin Naisen kanssa, että kunto paranee ihmisillä, kun ei ole autoja enää. Tulimme Naisen kanssa paikkaan, jossa tie teki suuren U:n muotoisen mutkan. Siellä olivat ihmiset täydessä puuhassa. He olivat pystyttäneet vessarakennuksia. Kurkkasin sisään ja niissä oli oikein pöntöt ja käsienpesualtaat. Mutta vain pari oli vasta toiminnassa. Eräs mies näytti miten siinä käytiin kakalla, hän istui pöntön päällä olevaan kangasmyttyyn ja ikään kuin yhdellä ponnistuksella teki tarpeensa. Siinä samassa tuli voimakas ja tosi lyhyt vesisuihku ja sitten hän ponnahti pystyyn. Pönttö alkoi suihkuttaa voimalla vettä kankaaseen. Ihmettelimme mistä vesi tuli ja mitä järkeä oli tuhlata vettä kankaan pesuun.

Toisten jäädessä rakentamaan, jatkoimme matkaa Naisen kanssa. Yhtäkkiä kuumuus muuttui raikkaaksi merituuleksi ja viileydeksi. Olimme tulleet saaren toiseen päähän. Sanoin, että tänne meidän kannattaisi muuttaa, ei aurinkokaan osunut niin pahasti. Sitten näin moottoriveneen, sen perässä seilasi purjevene. Nostin katseeni ja näin kaupungin rannan. Etsin kirkkoa, josta olisin tunnistanut mikä kaupunki oli kyseessä. Kävelin hiukan eteenpäin ja tulin risteykseen, jossa oli katukyltti. Arvasin jo missä oltiin, mutta halusin arvuutella Naista, joka itse oli kotoisin tuosta kaupungista. Näimme toisen katukyltin ja silloin hän tajusi. Olimme Porvoossa.

Rakkausmies

2008-06-19T07:47:00.000-07:00

Tulin vanhaan työpaikkaani käymään. Siellä minut huudeltiin tapaamaan erästä minua kovasti odottanutta ihmistä. Menin ohjattuun suuntaan ja näin pitkän miehen. Hän nauroi ja oli kauhean iloinen tavatessaan minut. Ihan kuin olisin ollut joku tähti. Mutta ei hän sen vuoksi ollut iloinen, vaan iloinen nähdessään juuri minut. Katsoin miestä tarkkaan. Hänellä oli pitkät, luonnonkiharat hiukset yli olkapäiden. Sellaiset ihanat viikset, joihin yhdistyi leuan kiertävä parta. Hampaat olivat jotenkin ulkonevat. Hän oli todella pitkä, jouduin katsomaan häntä niska kenossa ylöspäin. Sitten katsoin häntä silmiin. Maa vapisi allani. Ajattelin samaan aikaan, että tuohon mieheen voisin rakastua oikeasti sekä sitä, että hän voisi kantaa minut minne vaan. Katsoimme toisiamme silmiin ja hänen naurunsa muuttui ihanaksi, vinoksi hymyksi. Hän piteli minua olkapäistä kiinni. Juttu oli minulle aivan selvä. Seuraisin tuota miestä minne vaan, juuri tuosta paikasta.

Olimme bussissa. Mies istui ikkunan viereen ja minä ujoilin mennä hänen viereensä. Mukana oli joitain muitakin, en oikein tiedä keitä. Sitten mies taputti penkkiä ja minä menin siihen istumaan. Puhuimme joitain sanoja. Yhtäkkiä mies tuli liikuttuneen näköiseksi ja sanoi, että ei voi olla totta että olin siinä. Sitten hän laittoi kätensä ympärilleni. Minä siirryin hänen kainaloonsa ja kaikki katosi ympäriltä. Hukuin onnen pauhuun ja tämän miehen läheisyyteen. Rämähdimme ensimmäiseen suudelmaan bussin penkille poikittain. Emme millään olisi halunneet lopettaa. Ne muut huomauttelivat asiasta ja me nauroimme miehen kanssa. Minun jalkani olivat bussin käytävällä ja ihmiset olivat närkästyneitä, kun eivät päässeet ohi. Nousimme takaisin istuvaan asentoon toisiamme katsellen. Mietin, että haluan kaiken tämän miehen kanssa. Mutta ensin halusin hoitaa itseni kuntoon, minulla oli vasta kuukauden päästä aika naistentautien klinikalla. Toisella linjalla jäimme bussista pois. Hyvästelimme hetkeksi miehen kanssa, hänellä oli jokin homma suuressa rakennuksessa.

Astuin toisten kanssa ala-aulaan ja näin pienen lapsen juoksevan portaita pitkin ylöspäin. Lähdin hänen peräänsä. Monien portaiden jälkeen tulimme parvekkeelle, josta näki suureen halliin, jossa mieskin jossain oli. Lapsi lähti kuitenkin pian juoksemaan portaita alaspäin. Ja minä perässä. Ala-aulasta lapsi alkoi kivuta toisia portaita ylöspäin. Niiden yläpäässä oli eräänlainen lava, jos myös näki alas halliin. Lavan kaide oli todella matalalla ja rakennelma tuntui erittäin huteralta. Lapsi halusi kurkkia ihan laidalta. Yritin pitää hänestä kiinni samalla kun yritin pitää itseni kallistumasta liikaa matalan kaiteen varaan. Lopulta lapsi keikkui niin, että hän oli jo syöksymässä alas. Sain hänet kuitenkin kiinni vyötäröstä. Lopuksi makasimme vain vatsallamme ja katsoimme alhaalla olevia ihmisiä. Näin siellä miehen puhumassa ihmisryhmän kanssa. Hän käänsi yhtäkkiä päänsä ja vilkutti minulle. Muut ihmiset katsoivat kenelle mies vilkutti. Kun lähdin alas, vanha (kuollut) kissani hyppäsi lavalta alas halliin. Tajusin heti, että nyt se ei enää selviäisi hengissä. Kun tulin kiireellä alas, kissa oli elossa, mutta sillä oli kauheat tuskat, kaikki raajat säpäleinä. Päätin, että olisi tehtävä jotain heti. En kuitenkaan saanut sitä kuristettua. Mies oli polvillaan siinä vieressä ja pyysin itkuissani häntä hoitamaan jutun, kun hänellä oli isommat kädet. Juttu oli hetkessä ohi. Tunsin kuinka pystyin antamaan hänelle näin vaikean tehtävän, vaikka yleensä itse oli pitänyt kaikki hoitaa.

Hän halasi minua ja nosti minut syliinsä. Hän sanoi, että hänellä oli ollut kauhea ikävä minua. Kiihkeästi hän suuteli minua, samalla työntäen minua ala-aulan seinää kohti. Veri kohisi, oi veri kohisi. En vieläkään vaan voinut sanoa mitään vaivastani. En halunnut rikkoa ihanaa tunnelmaa.
Päätimme lähteä rauhallisempaan paikkaan suutelemaan. Kipusimme portaat ylös sinne samalle lavalle, jossa juuri olin ollut. Mieskin oli sitä mieltä, että lava oli liian hutera, joten päätimme jäädä portaikossa olevalle siniselle kaksoistuolille. Yhtäkkiä paikka oli täynnä juhlivia ihmisiä ja melkein kaikki tuolit oli varattu. Portaista hoippui paikalle valtavan pitkä, humalainen mies. Huteralle lavallekin oli laitettu tuoleja ja pöytiä. Pelkäsin, että mies horjahtaa matalan kaiteen yli. Tuli jotain sananvaihtoa humalaisen pöytäseurueen kanssa, sellaista leikkisää. Yhtäkkiä pitkän hoipertelevan miehen tilalla oli hääpari. Valkeassa puvussa oleva morsian kurkki alas aulaan ja yhtäkkiä hän katosi. Reunan pettäessä lavalta katosi muitakin ihmisiä. Mies, se mun mies siis, ryntäsi paikalle, riisui kenkänsä ja sukelsi perään. Siinä lavan ja hallin välissä oli valtavan suuri vesiallas. Kun pääsin lähemmäksi, veden pinnalle ei ollut noussut ketään.

Kun kukaan muu ei tehnyt mitään, minä laitoin jalkani veteen. Ujutin sitä syvemmälle pikku hiljaa. Sitten tunsin käden. Tartuin käteen ja sieltä nousi lapsi. Hän oli hengissä. Laitoin monta kertaa jalkani veteen ja aina joku käsi tuli, sitten hänet raahattiin turvaan. Sitten tuli ensimmäinen kuollut, se oli pieni lapsi. Mitään ei ollut tehtävissä. Mutta miestä ei vielä ollut löytynyt. Joku oli saanut aikaiseksi altaan tyhjennyksen, mutta se kesti kauan. Kun ne minuutit olivat menneen, jotka ihminen pystyisi pysymään hengissä, rupesimme etsimään ruumiita. Vesi oli laskenut sen verran, että pystyimme uimaan. Meillä oli ohjeet, että ei syvempään kuin puolitoista metriä. Kokeilin kuitenkin välillä pohjaa ja tutkin sinne mädäntyneitä roskia. Eräs ihminen altaan laidalla oli löytänyt tosi vanhan, pienen ruumiin. Ohjaaja sanoi, että ne jätetään sinne, niihin ei ollut lupa koskea. Kun koko allas oli tutkittu ja ihmiset olivat jo poistumassa, minä päätin kokeilla kepillä koputusta. Kopistelin altaan reunoja. Sitten kuulin vastauskoputuksen. Huusin, että hiljaa. Menin koputuksen suuntaan ja avasin pyöreän venttiilin. Sinne kurkatessani näin toisen altaan, joka oli näkyvän altaan alla. Tämä allas oli tyhjä. Siellä oli luukku. Avasin luukun ja siellä oli mies. Ihan hengissä. Hän ryömi ulos ja halasimme.

Haluan herätä

2008-06-18T03:58:00.000-07:00

Unessa olin omassa sängyssäni nukkumassa. Kissa tuli raapimaan minua ja tein kaikkea, että se lähtisi pois. Lopulta jouduin kuristamaan sitä, että se olisi lähtenyt pois. Koko ajan vajosin välillä uneen. Mietin mikä kissa se oli, joku entisistä kissoistani. Unessa kelailin kauhuissani, mitä olin mennyt tekemään. Hetkeksi olo helpottui, kun tajusin (unessa), että se oli vaan unta ja asuinkin yksin. Vajosin (unessa) jälleen syvään uneen. Se oli aivan hirveän pelottavaa ja aloin väkisin (unessa) nostaa itseäni istuma-asentoon seinää vasten. Olin juuri saanut itseni (unessa) istumaan ja tarkistin asian. Avasin silmäni (oikeasti) ja huomasin, että olin edelleen makuuasennossa. Syöksyin takaisin uneen ja aloin uudelleen itseni herättämisen. Nyt olin (unessa?) (oikeasti?) todella peloissani. Minun oli pakko herätä. Pakko. Viimein sain pääni nostettua tyynystä (oikeasti) ja näin seinäkellon. Sitten käänsin (oikeasti) pääni ja näin Jamin hahmon sängyllä. Mielessäni liikkui vaikka mitä hirveitä ajatuksia kun käteni lähestyivät Jamia kokeillakseni oliko se hengissä. Mitä olin tehnyt? Jami nukkui ja oli ihan kunnossa. Nousin (oikeasti) sängystä ja menin tupakalle. Kesti kauan, ennen kuin uskalsin mennä takaisin sänkyyn.

Olin kilpahevosen rakas

2008-06-10T03:59:00.000-07:00

Englantilainen kilpahevonen oli loukkaantunut kisoissa. Sen arvo oli 16 miljoonaa puntaa ja nyt sen jalkaan oli tullut vakava vamma. Minä menin sitä hoitamaan. Selitin, että piti aiheuttaa kipua muualle, niin se varsinainen vammakohta rentoutuu ja parantuminen helpottuu. Puristelin polkupyörän pinnoja ja niistä sitten kipu meni eri kohtiin. Aamulla se hevonen sitten heräsi ja oli ihan miehen näköinen. Hän sanoi, että oli nukkunut tosi hyvin ja kosi minua. Sanoin, että tulee sitten vaan Kallioon (jonne olin muuttanut saman yön aiemmassa unessa). Pussattiin. Uni eteni niin, että pussattiin ja hevonen-mies oikeasti rakastui minuun. Vaan eräs, manageri kai, tahtoi minut pois kuvioista. Hän selitti, että olin ihan väärää tyyppiä hevonen-miehelle. Pussailtiin kuitenkin. Hevonen-mies pääsi jalkeille ja osallistui Englannin kuningattaren erikoispalkintojuhliin. Minäkin olin siellä paikalla ja jossain vaiheessa kuningatar kysyi, oliko ketään, joka ei osaisi kreikkaa. Minä vastasin, että en osannut kreikkaa, mutta olen pussaillut hevonen-miehen kanssa. Kuningatar sanoi englanniksi, jota puhuimme, että vitsailin. Minä vastasin, että en vitsaile. Hänen ilmeensä oli jännä. Unen loppuvaiheessa se manageri tuli todella agressiiviseksi ja heitti minut hevonen-miehen sängystä eräänä aamuna. Sitten unessa hevonen-mies etsi sellaisessa toimistossa erästä Bethiä (joka olin niinkuin siis minä). Toimistosta tuli minun näköinen nainen, mutta hänen nimensä oli Debbie. Unen lopussa selvisi, että hevonen-miehen onnettomuus oli aiheuttanut shokkitilan ja hän oli kuvitellut kaiken. Omituista oli vain, että minä seisoin haikailevana katsomassa häntä, kun asia selvisi hänelle.

Bussikuski Latviasta

2007-01-17T03:51:00.000-08:00

Mentiin bussiin, se oli todella pieni ja penkit olivat kolmen istuttavia. Kyydissä oli jo muita ihmisiä eikä vapaita istuimia ollut paljon. Kuljettaja istui alatasanteella ja hänen viereisellä puolellaan oli kolmen istuttava penkki vapaana, mutta kukaan ei ollut mennyt siihen, koska sinä oli vain kymmenen sentin jalkatila. Lapsiminä meni takatasanteelle ja minä jäin etutuulilasin alla olevalle penkille. Kuljettaja oli nauravainen ja esitti showta ajaessaan bussia. Hän katsoi minua ja laitoin jalkani paremmin näkyville. Minulla oli hihaton, isokukallinen mekko ja tiesin, että sääreni olivat hyvän näköiset. Yhtäkkiä bussi pysähtyi ja kuljettaja puhui kännykkään maanmiehelleen omalla kielelleen. Mutta hänen sanojensa joukossa oli korostettuja suomenkielisiä asioita kuten nämä akat täällä levittelevät itseään ja kuulin sanat vittua ovat tyrkyttämässä. Lapsiminä kuuli saman ja kapusimme ulos bussista.

Olimme mökkimme lähellä ja lähdimme sitä kohti. Bussikuski seurasi ja minua inhotti. Mökillä tuli vastaan Jussi, joka myös asui siellä. Hän tunsikin bussikuskin ja he heittivät jotain herjaa naisista. Minä menin Lapsiminän kanssa mökille ja siellä oli paljon ruostuneita tavaroita, joita aloimme siivota. Jussi asui mökin toisessa asunnossa. Menin ulos ja näin suuret pinot vaaleita muuttolaatikoita. Uusi asukas oli muuttanut. Otin kynnykseltä pienen pahvilaatikon ja heitin sen kauemmaksi. Sen osui Jussin ikkunaan ja meni sisään. Tämä oli tapahtunut aiemminkin ja minua inhotti niin, että poistuin sisään. Mutta Jussi olikin valmistautunut heittooni ja hänellä oli vain yksi sisäikkuna, laatikko oli jäänyt entisen ulkoikkunan ja sisäikkunan väliin. Sitten Jussi lähti ulos uuden naisystävänsä kanssa. Iso vaalea nainen seurasi Jussia polulle ja Jussi kehui lämmintä ilmaa. Muistin, kuinka meidän yhdessä ollessamme minulla oli aina hiki.

Korvasieniä apteekista

2007-01-13T03:54:00.000-08:00

Olin johtajien välisessä pikkuhuoneessa ja menin viereiseen huoneeseen sanomaan, ettei firmaa löydy Google-hausta enää. Otin printin kaikista hauista ja esittelin sen. Siinä oli kolme sivua ja aika moni niistä oli jotain korvausvaatimus- tai oikeusjuttuja, joissa firman nimi mainittiin. Varsinaista firman kotisivua ei löytynyt lainkaan. Johtaja nojaili tuolinsa selkämykseen ja sanoi että ei tietenkään näy, mutta otapa kesä- tai heinäkuun tai siitä taaksepäin haku niin jo löytyy. Sanoi, että kädessäni olevissa hauissa oli jo ihan kaikki ja ettei firmaa voinut näkyä, kun sitä kotisivua ei oltu oikein koodattu. Lähdin pois ja menin vessaan. Vanhasta vessasta tuli pyyhe ympärillään firman uusi työntekijämies, joka tervehti minua iloisesti ja toivotti minut tervetulleeksi. Kysyin missä oli naistenvessa ja hän neuvoin minut sivukäytävälle. Kun tuli vessasta kampaamasta minulla oli kaksi suurta tuppoa aivan kuin irti leikattuja hiuksiani kädessä. Rämähdin lattialle järkyttyneenä itkemään. Mietin, että en voi jäädä tänne. Sitten jäin odottamaan, että edes joku tulee kysymään mikä on hätänä, jotta olisin voinut näyttää ne hiukset ja päässäni olevan kaljun kohdan. Kukaan ei liikahtanutkaan. Päätin olla näyttämättä heikkouttani ja katsoin uudelleen käteeni eikä hiuksia enää ollut nyrkissäni.

Menin ulos ja ajoin hissillä alas. Olin menossa pieneen syrjäiseen apteekkiin, josta aina sairaslomani aikana kävin ostamassa tuoreita korvasieniä ja paahdettuja kastanjoita. Siellä oli muutakin mielenkiintoista syötävää, itämaisia enimmäkseen. Katsoin taakseni ja ajattelin mennä kertomaan johtajalle apteekista, että tiesikö hän mistä korvasieniä saa ympäri vuoden. Sitten mietin, että olisi kiva kertoa, että tällaista minä tein sairaslomani aikana. Mutta en tahtonut kertoa, joten päätin olla menemättä apteekkiinkin, kyllä minä sinne osaisin mennä myöhemminkin. Palasin hissillä toimistoon ja marssin suoraan kahden johtajan huoneen välissä olevan pikkuhuoneeni ovelle.

Hiekkatie ja pirskeet

2007-01-11T03:53:00.000-08:00

Oli illan hetki ja makasin hiekkatiellä käpertyneenä sikiöasentoon. Siinä vain oli pakko olla. En päässyt liikkumaan. Toisella puolen tietä oli omakotitalo. Tuli aamuyö ja sitten koirat alkoivat tulla. Ihmiset päästivät ne yksin juoksemaan, kun kukaan ei nähnyt. Koiria juoksi ohitseni. Talossa, joka oli tien vieressä, heräiltiin ja siellä oli isoäiti lapsenlapsensa kanssa yöpuvuissa aamupuuhissa. Isoäiti oli erittäin ihana ja ajattelin hänen olevan täydellinen lapsen kasvattaja. He tekivät aamiaista ja sitten aikoivat tulla ikkunaa katsomaan uutta päivää. Yritin raahautua pois näkyviltä. Onneksi he eivät nähneet minua. Soitin Emoselle kännykällä ja itkin. Samalla ilmoitin, että pärjään kyllä. Sitten näin koiran, joka oli matalaa rotua ja jolla oli isot, pystyt korvat. Kerroin puhelimeen Emoselle, että nyt näkyy avaruusolio. Lopetin puhelun ja koira tuli kohti. Se ei juossut ohi, vaan jäi luokseni. Se rämähti päälleni niin kuin se olisi menettänyt liikuntakykynsä. Yritin hilata itseäni hiekalla eteenpäin ja koira oli vain päälläni. Aloin silittää sitä ja se olikin todella iso ja karvaton koira. Sen nahka oli tummanharmaa ja pehmeä. Nautin sen silittämisestä. Se kuunteli pusikosta kuuluvaa emäntänsä ääntä ja katsoin tarkkaan tulisiko sieltä joku, mutta ei tullut. Yhtäkkiä se lähti pois ja jatkoi matkaansa hiekkatiellä. Minä olin saanut vaaleihin housuihini hiekkatahroja ja yritin puhdistaa niitä.

Olin Itäkeskuksen betonisen parkkihallin näköisessä paikassa ja siellä oli valoilla loistavia uusia liikkeitä, joissa myytiin kaikenlaista. Nappasin erään miehen mukaani. koska minulla oli selvä visio kuinka voisin myydä hänelle ja hänen firmalleen todella upean idean. Lähdimme kohti betoniportaita ja halusin hänen menevän edelläni, koska en tahtonut hänen haistelevan minua noustessamme portaita. Ovella hän kuitenkin intti haluavansa minun menevän edellä, että oli epäkohteliasta mieheltä antaa naisen tulla perässä. Kipusin portaat ylös ja tulimme toiseen kerrokseen. Siellä ajattelin johdattavani miehen omaan työhuoneeseeni ja improvisoivani sen idean. Sisään tullessa näin kuitenkin omituista liikettä käytävällä ja kun jatkoin matkaa kohti huonettani, oli siellä kirkkaat kuvausvalot ja silloin jotenkin muistin, että oli firman mainoskuvaus meneillä. Huoneeni pöydällä istui Osku-kissa ja katsoi rauhallisena kameraan kun Lapsiminää haastateltiin.

Poistuimme, ettemme häiritsisi kuvauksia ja menimme firman aulaan, jossa oli valtava pöytä katettuna täynnä kaikenlaisia herkkuja. Kiinalainen johtaja hyökkäsi paikalle ja alkoi tervehtiä mukanani olevaa miestä. Hän oli pukeutunut mustiin farkkuihin ja piti käsiään taskuissa. Tiesin että hän oli tyttäreni ex-mies, mutta esittelin hänet iloisena tulevaisuuden asiakkaana. Johtaja taputteli miestä olkapäille ja kehotti pöydän antimille. Mies sanoikin olevansa kovin nälkäinen ja hyökkäsi suorastaan keräämään lautaselle ruokaa. Naiskollegani tuli viereeni ja kysyi kuiskaillen kuka mies oli. Vastasin että hän oli tyttäreni ja minun yhteinen. Naisen silmät laajenivat, hän piti paljastuksesta ja kiirehdin korjaamaan, etten ollut koskaan ollut miehen kanssa millään lailla tekemisissä.

Oli minun vuoroni mennä kuvaukseen ja kurkistin ovelta, kun tyttäreni puhui sujuvasti kameralle asioita. Minun haastattelussani oli mukana Andy McCoy, joka istui kuvaushuoneen tuolilla valmiina.

Pelottava Riitta

2007-01-08T03:55:00.000-08:00

Olin menossa kotiin Ruissaloon kun ja odotin linja-autoa. Paikalle tuli Riitta, joka oli mielestäni hiukan omituinen nainen, mutta nousin kuitenkin hänen bussiinsa. Riitta ajoi bussia ja selitti minulle tekemisiään. Hänellä oli vanhojen tavaroiden myyntisysteemi ja hänen piti päivystää puhelimessa eikä hän aina ehtinyt. Riitta oletti minun olevan innostunut hommasta, koska se olisi loistohomma. Ilmoitin, että en voisi olla aina käytettävissä ja hän näytti suuttuneelta. Miten niin en voisi, sehän olisi omituista minulta, totta kai voisin. Riitta esitteli kotisivujaan, jotka olivat erittäin epähoukuttelevia. Pursuin hänelle ideoita miten kotisivut pitäisi tehdä ja hän sanoi ettei hänellä ollut sellaiseen aikaa. Bussin ikkunasta näin että olimme ohjautumassa ojaa kohti ja sanoin siitä hänelle. Bussi suoristautui, mutta Riitta jatkoi selostamistaan ja jälleen oja lähestyi. Jälleen bussi siirtyi keskemmälle. Halusin mennä kotiini, mutta jotenkin suostuin sivutielle ja jatkoin Riitan bussin kyydissä Espooseen.

Tulimme parkkipaikalle ja kävelimme suuren betonisen rakennushäkkyrän sisään. Monien epämääräisten portaiden jälkeen tulimme Riitan ovelle ja menimme sisään. Lapsiminä oli suuren huoneen lattialla makuupussissa. Keittiötilassa oli faksi ja kopiokone. Riitta oli kiireinen ja valmisteli tullauspapereita seuraavaan erään. Olin vastahakoinen ja mietin vain, ettei minulla ollut rahaa taksiin näin kaukaa kotiin Ruissaloon. Faksista tuli papereita ja annoin ne Riitalle. Hän sanoi että kohta lähdetään. Riitta antoi minulle tullauspaperit ja niissä oli muistilaput päällä. Lähdin innoissani ulos, koska ajattelin pääseväni pois. Tulin betoniselle parvekkeelle ja astuin alas portaita. Pihalle tultuani näin monta hiekkatietä ja seurasin vaistoani löytääkseni parkkipaikan, jossa Riitan bussi oli. Jouduin kuitenkin eksyksiin eikä bussia löytynyt. Lapsiminä oli mukanani ja palasimme rappusille. Mutta sieltä pääsimmekin ihan toiselle pihalle, jossa oli nuoria vesisateessa odottamassa konserttia. Kävelimme puutuvin jaloin koko joukon taakse, mutta matka oli turha. Palasimme betonitalon portaille ja yritimme selvittää, mitkä portaat veivät Riitan luo. Lopulta löysimme oikean oven. Seisoskelin keittotilan luona ja Riitta tuli paikalle kysyen oliko minulla nälkä. Hän oli pelottava ja miellytin häntä sanomalla kyllä. Laitoimme uunin päälle ja aloimme rakentaa paprikapizzaa. Osasin olla hommassa niin täysin mukana, ettei Riitta huomannut minun haluavan karata. Pizza oli hyvää, mutta näin lattialla makaavan Lapsiminän ja muistin tehtäväni.

Riitta poistui ja menin Lapsiminän luo, hänen oma kännykkänsä oli finaalissa ja olin antanut toisen omistani jo hänelle. Mies ilmestyi ja hän toi uuden punaisen kännykän minulle. Minulla oli jo itsellä punainen kännykkä, mutta sekä minun että Lapsiminän kännyköistä oli akut loppu. Mies toi uuden kännykän keittiöön ja aloin koota sitä lopulta. Lataussysteemi oli omituinen ja ravistelin kaikki osaset paketista tiskille. Aloin asentaa akkua latauslaitteeseen, joka oli yhtä iso kuin kopiokone. Ensin sain käsiini alkuperäistä asennusta varten tarkoitetut ruuvikoneet ja laitoin ne sivuun, sitten käteeni osui hammasharjan säilytyskotelo. Lopulta tuli akulta näyttävä osa ja sovitin sitä laitteeseen, lopulta se kliksahti kohdalleen. Painoin ON/OFF-nappia ja jotain vihreää napsahti palamaan. Mutta se oli vain kopiokoneen valo. Yritin uudestaan, mutta ei tulosta. Siirryin nappuloiden pariin ja epäilin, että niissä oli vikaa. Sain lopulta nappulat toimimaan, mutta ne olivatkin faksikoneen nappuloita ja fakseja tuli koneesta. Luovutin ja haukuin typerää idioottivanhaa konetta Miehelle.

Lopulta sain Lapsiminän suostuteltua lähtemään, hän sanoi jo kyllästyneensäkin paikkaan ja kuin salaa keräsin hänen tavaransa läpinäkyvään muovipussiin. Minun narulle jääneet pyykkini olivat myös keittiön tasolla muovipussissa. Alushousut ja lakanat. Nekin lisäsin Lapsiminän tavaroiden joukkoon ja sitten lähdimme ulos. Matkalla parkkipaikalle kurkistimme töyrään taakse. Siellä oli yksityinen järvi, jossa oli turkoosia vettä keskellä ja pumppusysteemit pitämässä vettä puhtaana. Yhdessä kohdassa näkyi iso pyörre ja ajattelin, että lapset voivat hukkua siinä. Samalla yhtäkkiä tajusin, että nämä kaikki täällä asuvat olivat pakostakin miljonäärejä, Riittakin. Parkkipaikka löytyi helposti, sinne johti hiekkatie, jota jo olin kerran kulkenut. Nyt vain jatkoimme sitä ja näimme huoltoaseman kyltin ja tienristeyksen ja siellä oli punainen auto, jolla pääsimme pois.

Vaikeuksia Salosta & Salosta Tallinnaan

2007-01-02T03:57:00.000-08:00

Emonen ja muu perhe olivat Salossa samassa hotellissa, jossa olin työpalaverissa. Kesken oli tärkeä asiakasneuvottelu ja minulle oli sanottu, että jatkaisimme matkaa Helsinkiin huolimatta siitä, että Emonen oli siellä. Emonen oli ehdottanut minulle, että jäisin hänen kanssaan Saloon toiseen hotelliin yöksi ja viettäisimme laatuaikaa kahdestaan. Olin selittänyt Emoselle, että en millään nyt voisi tehdä niin, kun olin juuri alkanut sopeutua työhön ja kaikki tuntuivat olevan tyytyväisiä. Ajattelin kylläkin, että niin olivat varmaankin tyytyväisiä, kun taas paahdoin täysillä. Istuin hotellin aulassa neuvottelupöydässä ja vilkuilin Emosen ja perheen suuntaan, he olivat vastaanottotiskillä ja katsoivat minua. Sitten muistin, että olin vielä sairaslomalla. Nousin seisomaan ja sanoin, että lähtisin nyt enkä tulisi takaisin ennen maaliskuun loppua, jolloin sairasloma päättyi. Sain närkästyneitä katseita ja kuului mutinaa.

Tulin vastaanottotiskille, joka oli nyt kioski. Ostin puolentoista litran limun ja sitten Emonen antoi minulle nipun matkalippuvihkoja, jotka otin käteeni. Katselin lippuja ja Lapsiminän jälkeen kioskilla asioi vielä Rapa. Olimme lähdössä kirjoittautumaan pieneen hotelliin, joka oli ihan lähellä kun huomasin, että pankkikorttini ja kännykkäni eivät olleet minulla. Ne olivat jääneet kioskin tiskille. Menin kioskille ja kysyin sisällä olevalta tytöltä oliko hän huomannut jättämiäni tavaroita. Hän puisti päätään ja sanoi sitten, että yksi mies kylläkin oli tullut jälkeemme ja ottanut limun ja muut tavarat ja juossut pois. Hätäännyin, minut oli ryöstetty. Muut olivat jotenkin rentoina ja matkalla kadun toisella puolella olevaan kahvilaan. Itkin ja seurasin muita. Kahvilan tiskillä pyysin Lapsiminältä kännyä lainaksi jotta voisin kuolettaa pankkikorttini. Tilille oli juuri tänään tulossa rahaa.

En nähnyt puhelimen numeroita ja Lapsiminä näpytteli ilmoitusnumeron alun ja antoi sitten kännyn minulle ja sanoi, että voin nyt näpyttää pankkitunnuksen loppunumeron. Se ei onnistunut ja lopulta pyysin Lapsiminää näpyttelemään sanomani numerot. Puhelimeen vastasi mies, jolle kerroin että korttini oli varastettu. Itkeä tuhersin, että tilille piti tänään tulla rahaa ja että pelkäsin varkaan vievän sen. Mies puhui jotenkin alentuvasti minulle ja sanoi, että no joo, tämähän oli odotettavissa, kyllä kortilla oli juuri äsken nostettu viisisataa. Viisisataa, mietin, se oli paljon enemmän kuin piti tulla. Sitten mies alkoi tentata miten kortti oli kadonnut, oliko jälleen kerran kyseessä se sama vanha tarina, istutaan iltaa, juodaan liikaa ja ollaan huolimattomia. Selitin hänelle tosissani koko tapahtumien kulun ja kysyin lopulta voisiko pankki auttaa. Ehhei nyt sentään, mies sanoi, ihan on omalla vastuulla, mutta lupasi nyt kuitenkin kuolettaa kortin.

Toiset menivät kadun toisella puolella olevaan pikkuhotelliin ja seurasin ensin heitä, mutta jäin kuitenkin katselemaan ympärilleni. Katsoin siihen suuntaan, johon kioskin tyttö oli sanonut miehen juosseen. Jalkakäytävällä ajoi autoja ja ajattelin varoittaa muita Salon omituisesta liikenteestä. Pysäytin erään ihmisen ja kyselin häneltä, olisiko hän nähnyt sellaista juoksevaa miestä tässä vähän aika sitten. Nainen muistikin, että oli nähnyt nopeasti juoksevan miehen ja kertoi että miehen juoksu oli ollut hänestä omituisen näköistä. Sitten nainen näytti minulle minkälaista, hän siirtyi jalalta jalalle vaappuvasti ja kuin bodari, jolla on leveät reidet. Ajattelin, että tämä olisi hyvä vihje poliisille, mies saattoi olla bodari.

Salosta Tallinnaan

tämä oli oikeastaan jatke Salo-unelle, Salo muuttui Tallinnaksi.

Olimme lähdössä lautalle. Kävelimme koko joukko, minä, Emonen, Lapsiminä, Rapa, Anna ja Adam Tallinnan satamaa kohti. Rapa tahtoi ehdottomasti kävellä kahdestaan kanssani ja jätimme lopun joukon ja siirryimme sivukadulle. Aikaa oli paljon ja kävelimme puiden reunustamaa pikkukatua alaspäin satamaa kohti. Matka oli melko pitkä, arvelin sen olevan lähtöpaikasta useita tunteja. Mutta nyt oli päivä ja lautta lähtisi vasta illalla. Rapa jutteli kovasti, en oikein välillä saanut selvää mistä hän puhui, mutta sain tunteen, että muistelimme lapsuutta. Tuli hyvä mieli. Tulimme risteykseen, josta avautui näkymä niittyaukeamalle. Muu joukko saapui paikalle. Juttelimme äänekkäästi ja sanoin jotain ruotsiksi.

Adam, joka oli Annan kumppani, alkoi puhua minulle ruotsia ja nappasi yhtäkkiä kiinni kädestä ja ohjasi minut pois muiden luota hiekkatielle. En oikein ymmärtänyt mitä hän puhui, ruotsi oli omituisen kuuloista. Mutta hän piti sormenpäistäni kiinni ja minua aivan kyljessään kiinni. Mietin mitä Anna mahtaisi ajatella, mutta olin innoissani. Annan mukaan Adam oli hyvä rakastaja. Adamista ei päälle päin näkynyt sellaista, hän oli harmahtava, tavallisen näköinen, silmälasipäinen mies. Pitkän matkaa kuljettuamme käännyimme tulemaan takaisin. Adam kuiskaili korvaani jotain ruotsiksi ja ymmärsin, että minun piti vain tuntea, ei järkeillä. Samassa tunsin kuinka yhteys vartaloidemme välillä syttyi. Kävelimme samaan rytmiin ja koin kaiken hyvin seksuaalisena. Olin saanut oppitunnin siitä, miten toisesta ihmisestä voi nauttia, jos pystyy jättämään kankeutensa ja ennakkoluulonsa sekä häiritsevät ajatukset pois. Kiitin Adamia ja palasimme toisten joukkoon. En ajatellut Adamin olevan minulle muuta kuin tärkeän asian opettaja, hän ei ollut se mies, joka minun piti löytää

Jatkoimme matkaa ja Emonen alkoi puhua siitä, kuinka miehet aina tekivät tuon tempun kaikille epätoivotuille naisille, jotka halusivat pois ympäriltään häärimästä. Yritin väittää vastaan ja sanoa, että kyse oli opetuksesta. Emonen sanoi, että juuri niin miehet sanovat asian olevan ja sitten hän vitsaili muiden kanssa asiasta. Yhtäkkiä Emonen tuli luokseni ja kuiskasi minulle -olikos kivaa kun joku hiplasi vähän sinuakin? Purskahdin pohjattomaan itkuun.

Taukoauto

2006-12-23T03:56:00.000-08:00

Lähdettiin Arjan kanssa tauolle ja käveltiin varaston ympäri aurinkoiselle tielle. Olihan meillä oikeus viettää lounastauko. Edellämme ajoi rekkaa hyvän näköinen kuski ja ajattelin hänen luulevan, että lähdimme häntä seuraamaan. Tulimme varaston vanhalle sisäänkäynnille, tuttuja varastomiehiä ei näkynyt laiturilla ja kaikki oli ränsistynyttä. Ajoimme polkupyörillä ja vettä oli koko ajan enemmän. Laiturin portaiden edessä vettä oli jo metri ja portaille pääsi astumalla suuren kiven päälle. Kivi oli liukas ja pyörän nostamisen kanssa piti suunnitella huolellisesti miten siitä mentiin. Laiturilla iso mies sanoi, että voisimme saada mäellä olevan auton, jos tahdoimme.

Menimme Arjan kanssa autolle ja ihastelimme sitä. Auto oli kallion päällä, hiukan hautautuneena sammaleeseen ja se oli sisustettu teddyturkiksella kun katsoimme ikkunoista sisään. Siellä oli sisävessa. Menimme sisään ja siellä oli aika sekaista, näin vessan ja Arja alkoi laittaa paikkaa kuntoon meitä varten. Lattialla lojui märkiä lastenhaalareita ja Arja sanoi, että ne olivat ihan kustuja. Heitimme haalarit ja yhdet sukat ulos autosta. Tutkin sisävessaa, siinä oli valkoinen korkinkokoinen juttu ja kun siirsin sitä se olikin korkki. Katsoin vähän matkan päähän ja siellä oli toinen valkoinen juttu. Tutkin sitä ja sen alla oli mekanismi, joka lähti käyntiin. Alla välkkyi oranssi toimintavalo enkä saanut juttua sammumaan. Ulkopuolella oleva mies laittoi ylhäällä olevan kahvan alas ja sähkömoottori sammui.

Arja oli laskenut auton seinät alas ja suunnittelimme kuinka siinä voisi ihanasti ottaa aurinkoa kesällä. Tosin pitäisi rakentaa näköeste varastolle päin. Pyöräilimme takaisin varastolle ja vastaan tuli tuttuja miehiä kun taas varastolle päin oli menossa vieraampia, yövuoron miehiä. Arja hyppäsi alas satulasta ja talutti pyöräänsä, mutta minä ajoin portaat ylös. Lopussa portaat olivat melkein kohtisuorat, mutta pääsin lopulta varastoon, jossa piti heti jarruttaa, koska varaston lattia oli jo hajotettu osittain ja suuria lankkuja puuttui monesta paikasta. Vain yksi käytävä oli enää kunnossa.

Staffan

2006-12-05T03:50:00.000-08:00

Vanha miestyötoverini, jonka kanssa olin myös hetken aikaa myöhemmin elämässä seurustellut selitti innoissaan uudesta suunnitelmastaan ja houkutteli minua mukaan silmät palaen. Hänen ja minun ei enää tarvitsisi mennä takaisin tavallisiin töihin vaan sammuttaisimme metsäpaloja, myisimme netissä ja vielä jotain muuta lisäksi. Kävelimme työpaikkaamme kohti ja hänellä oli mustat nahkaiset vaatteet päällään. Ajattelin, että hänen ideansa olivat hiukan liian innokkaita ja hänellä oli vain sellainen maniavaihe meneillään ja lisäksi hän oli polttanut pilveä. Mutta hiukan minua kuitenkin kiinnosti ja miehen into tarttui minuun, mutta sitten mieleeni tuli että minulla on irtisanomisaika ja kerroin tästä hänelle. Hän murjotti ja yritti kiertää irtisanomisajan jollain lailla. Sitten muistinkin, etten ollut lainkaan työssä vielä, vaan sairaslomalla, joten ongelmaa ei ollutkaan. Sovittiin, että menen kuitenkin vielä päiväksi työhön.

Menin suurista lasiovista työpaikan aamiaishuoneeseen. Firman vanha juntero oli käynyt uuden pomokoulun ja oli ollut Ruotsin laivalla pitämässä seminaaria asiakkaille. Hänellä oli tumma puku päällä ja lipevästi englantia puhuen ja kaulamirriään oikoen hän hääräsi aamiaishuoneessa. Istuin neljän muun naisen kanssa samassa pöydässä ja junteropomo lauloi takanani mikkiin sujuvalla show-englannilla. Naiset tyrskivät ja hytkyivät, joten minäkin tein samoin. Sitten lähdn toimistoaluelle. Vastaani tuli edellisen vuoron nuorehko mies, joka sanoi kaiken olevan kunnossa ja vaikka että olinkin hiukan myöhässä ei haitannut. Minua tervehdittiin pöydistä iloisesti ja menin lasiseinäiseen huoneeseen baaritiskiltä näyttävän toimipisteeni ääreen. Katsoin täältä tulevat rekat ja kirjasin niitä ssään. Olin paras kirjaaja ja nopein. Vieressäni oli tullaajamies.

Yhtäkkiä ovesta tuli vaikuttavan hitain elkein mies, joka riisui takkinsa tuolille ja tuli minun ja tullaajamiehen väliin. Katsoin miestä ja hän olikin todella lyhyt ja jouduin katsomaan häntä alaspäin. Hän sanoi kuiskaavalla äänellä, että nyt on se hetki ja on mentävä ilman kysymyksiä. Staffan odotti Tapaninvainiossa. Hän tarttui meitä käsivarsista ja menimme ulos ovesta. Tullaajamiehellä ei ollut kenkiä, mutta niitä ei ehditty ottaa, minultakin jäin tupakantekotarvikkeet kahvilan pöydälle, mutta ajttelin, että Staffan saa kustantaa matkalla ostetut uudet. Staffan oli se minun nahkapukuinen entinen työkaverini siis. Kävelimme hiekkaista kävelytietä ja yhtäkkiä minä menin ojan pohjalle. Siellä oli kaikenlaista romua ja pelkäsin loukkaavani itseni. Sain jalat keltaisten putkien päälle ja istuin kyykyssä. Näin miesten naamat ojanvarsiruohikon lomasta ja he kysyivät mikä minulle tuli. Sanoin, että kakkahätä eikä ole paperia. Se meidät hakenut mies kumartui ojaan ja löysi penkasta nenäliinapakkauksen, jossa oli monta käyttämätöntä nenäliinaa sisällä. Siinä kykkiessäni mietin miten voisin mennä sammuttamaan metsäpaloja, jos yllättävät hädät iskisivät tällä tavoin.

Aurinkolasimies

2006-11-24T03:49:00.000-08:00

Oltiin kerrostaloasunnossani. Olohuoneesta puolet oli katon alla, puolet viistosti lasitettua verantaa. Asuntoon tultiin rapusta laskeutumalla portaat alas. Paikalla oli paljon ihmisiä, jotka juttelivat iloisesti ja äänekkäästi. Emo seisoi rappusten yläportailla juhlavaatteissa. Joku vieras heitti paperin naapurin parvekkeelle ja minut kutsuttiin apuun. Menin parvekkeidemme välisestä puuovesta naapurin puolelle ja otin lattialta valkoisen mytyn. Parvekkeella oli juuri käyty tupakalla ja pöydällä olevassa tuhkakupissa kärysi tumppeja. Ovi naapuriin oli auki ja menin kynnykselle. Sisällä istui vanha nainen nojatuolissa ja vanha mies tuli toisesta huoneesta. Sanoin, että toin nyt tämän hukkuneen todistuksen ja kysyin sopiiko, että poistun heidän huoneistonsa kautta. Nainen nyökytteli ja aloin sulkea parvekkeen ovea, se ei mennyt kiinni, yritin monta kertaa, mutta ovessa ei ollut sisäpuolella vetokahvaa. Lopulta sanoin pariskunnalle, että he ehkä voisivat sulkea oven, hehän sen loppujen lopuksi olivat aukikin jättäneet.

Katsoin asuntoa ja yhtäkkiä mieleeni tuli, että se olisi minulle juuri sopivan kokoinen yksiö. Puhuin pariskunnalle asunnonvaihdosta ja kuinka helppoa se olisi, kun oltiin naapureita. Nainen sanoikin, että he olivat joutuneet ottamaan näin pienen kopperon, kun muuta ei ollut tarjolla. Innostuin asiasta ja minulle tuli helpottunut olo, kun aavistin, että kohta pärjäisin paremmin vuokranmaksun kanssa ja lisäksi yksiö tuntui ihanan pienltä ja kotoiselta.

Mies oli siirtynyt seisomaan naisen nojatuolin taakse ja alkoi vitsailla asiasta ja samalla vinkata silmää minulle. Nainen oli sekavan tuntuinen ja nousi ylös tuolista ja haki kirjahyllystä pinon sähkölaitoksen papereita. Niissä kaikissa luki 500 euroa ja sen alla 1000 euroa. Nainen oli ahdistunut kun hän kysyi minulta mitä ne oikein tarkoittivat, eihän heillä tuollaisiin ollut varaa. Katsoin A5:n kokoisia lappuja ja huomasin, että niissä oli naisen ja miehen kuvat sekä päivämäärä kellon aikoineen. Selitin naiselle, että ne olivat vain tiliotteita, joita lähetettiin aina kun he asioivat sähkölaitoksella ja ettei niitä tarvinnut maksaa. 500 euroa oli vain kattokulutus.

-Sulla on ihanan pitkät ja paksut hiukset, kuulin yhtäkkiä ja luulin ensin että vanha mies sanoi niin, mutta sitten takaani ilmestyi mustapitkätukkainen, mustavaatteinen mies, jolla oli aurinkolasit. Hän lähestyi minua, kun minulla vielä oli ne tiliotteet käsissä ja pyysi saako hän koskea. Annoin luvan ja katseeni harhaili tiliotteissa kun hän silitti hiuksiani. Jotenkin ajattelin että hänellä on sellainen fetissi, mutta minua ei häirinnyt yhtään. Sitten annoin tiliotteet naiselle ja menin eteiseen. Yritin rapussa ollessani sulkea heidän ulko-oveaan, mutta se ei mennyt kiinni. Näin, että vaaleanruskea matto oli kynnyksellä ja samalla se oli raskaan kaapin alla joten sitä ei voinut siirtää. Kokeilin vielä vähän aikaa ja sanoin sitten, etten saa ovea kiinni. Kuulin jonkun sanovan, ettei se koskaan menekään kiinni. Lähdin rapussa omaa asuntoa kohti.

Yhtäkkiä Aurinkolasimies tuli viereeni kuin tyhjästä. Yritin katsoa hänen kasvojaan, ne näyttivät mukavilta, mutta välillä hänen silmänsä näyttivät kuin hän olisi ollut sokea ja niistä näkyi paljon valkuaista. Välillä silmien iirikset taas näyttivät katsovan eri suuntiin. Ja kun katsoin vielä kerran, olivat silmät ihan normaalit. Sisko käveli tummassa pitkässä mekossaan meitä vastaan ja esittelin hänet Aurinkolasimiehelle kuiskaaamalla. Näin Siskon ilmeestä, että hän yllättyi ja halusi udella, mutta emme puhuneet mitään. Esittelin miehelle portailla seisovan Emoni ja hänetkin ohitimme puheita vaihtamatta. Esittelin vielä pois lähtevän ex-mieheni. Aurinkolasimies kysyi minulta miksi ex-mies oli juhlissa ja vastasin hänelle että pelkästään Lapsen takia. Aurinkolasimies vannotti ja vahvistin, että pelkästään Lapsen vuoksi.

Menin keittiöön ja otin keräämäni käytetyt automaatin kahvimukit. Niissä oli päällä ja sisällä paperiset etiketit, jotka poistin käsin ja huuhtelin sitten mukit. Kahvijäljet eivät lähteneet ja otin tiskiharjan, sillä mukit puhdistuivat. Laitoin pestyt mukit tiskipöydälle ja aioin käyttää niitä itse juhlien jälkeen. Sitten otin maustehyllyltä silkkipaperisiipisen perhosen, jolla oli metallilankaruumis. Irroitin perhosen säiliöstä ja Aurinkolasimies tuli lähemmäksi. Otin perhosen alla olleen pullon ja yritin lukea mitä se sisälsi. Siinä oli varoitusmerkkejä, mutta en saanut selvää vaikuttavista aineista. Sanoi, että jotain myrkkyähän sen täytyy olla, ei se perhonen muuten olisi Amerikasta tänne lentänyt, olisiko jotain bensaa. Aurinkolasimies otti pullon ja sanoi että ihan ensiksi voi varmuudella sanoa, ettei aine ollut limsaksi sopivaa.

Huone

2006-11-22T03:50:00.000-08:00

Miestuttuni ajoi kiireessä minua ja joitain hätäisesti mukaani ottamiani tavaroita kohti maaseutua. Yhtäkkiä olin puisen talon huoneessa ikkunan edessä, jossa oli minun paikkani. Olin tavallaan kähveltänyt yläkerran pojan radion ja ajattelin pitää sen, koska mitään muutakaan huvitusta ei ollut. Radion lisäksi pöydällä oli kaikenlaista pientä muistilappua ja sälää, kuin heiteltyinä kiireessä. En voinut kuunnella radiota, koska naapuriasunnon ihminen makasi sängyllään ja kuunteli omaa ohjelmaa. Naapuriasuntoon näkyin parikymmentäsenttisestä, katosta lattiaan ulottuvasta raosta. Rako häiritsi minua ja päätin olla vain aivan hiljaa paikallani.

Menin ulos ja huomasin etsiväni vessaa. Kävelin naapuritalolle päin ja siinä juuri sen pihalla oli lumesta muovailtu matala igluvessa. Tuntui hävettävältä ajatukselta kömpiä toisten pihalla noin ahtaaseen vessaan, mutta avasin kuitenkin ovea. Sieltä näkyivät mustien suorien housujen peittämät entisen esimieheni jalat. Suljin oven ja jatkoin kävelyä. Katsoin ympärilleni ja näin, että ympärillä oli komeita puisia vaaleansinisiksi maalattuja taloja. Katsoin taakseni ja näin että se talo, jossa minun huoneeni oli, oli pienempi ja huonokuntoisempi. Sinne suuntaan katsoessani näin syksyisen pihan ja sitä ympäröivän aidan, jonka sisäpuolella oli kaksi puista ulkovessaa. Kävelin niitä kohti ja näin polun. Katsoin vielä vessoja ja mietin olisivatko ne varmasti omaan talooni kuuluvia, mutta sitten polku alkoi näyttää niin ihanalta, että siirryin sitä pitkin kävelemään. Sisälleni tuli hyvä olo ja kävelin vessojen ohi hiekkaiselle tielle, joka veri pihalta metsää kohti.

Oli syksy ja mietin miten paljon sieniä siellä mahtoikaan olla ja kuinka ihanaa olisi kissan kanssa lähteä vain talosta kävelyille, olisimme onnellisia kumpainenkin. Ajattelin talveakin katsoessani metsätietä ja mukava olo muuttoratkaisustani levisi sisälleni. Minä olin jotenkin karannut ja taakse oli jäänyt paljon tavaroitanikin, kissakin pitäisi vielä hakea, mutta nyt tunsin olevani turvassa. Sitten miestuttuni tuli kireänä paikalle ja sanoi että hänen oli lähdettävä juuri nyt. En uskaltanut pyytää, että hän auttaisi minua loppumuutossa ja sanoinkin vain, että tämä oli ihana paikka ja kiitin häntä, kun hän oli maininnut tuttaviltaan jääneen tämän huoneen. Sitten mietin rahan säästöä ja kysyin vielä kerran häneltä että paljonko se vuokra nyt sitten oli johon hän vastasi hermostuneena, että tuhat euroa, mutta kyllä minä siitä selviäisin varmaan. Hän oli jo liikkeellä kun sanoin että sehän oli ihan kauhea vuokra. Hän sanoi, että olihan minulla sitä vastaan hyvä asunto. Minä sanoi ettei minulla mitään asuntoa ole, ei edes huonetta, vain ikkunapaikka ja huoneessa asui kolme muutakin tyyppiä. Sitten hän hyppäsi autoon ja jäin talon luokse.

Tilillä ei ollut paljoa rahaa ja minun oli pakko päästä takaisin oikeaan kotiini täältä kaukaa maalta. Olin maantien varressa, oli pimeää ja satoi tihkuamalla. Mutta vaikka olin todella huolissani miten pääsisin takaisin kotiin oli samaan aikaan hyvä mieli, kun koti vielä oli siellä tavaroineen ja kissoineen ja vuokrakin alle puolet.

Goan isoveli

2006-10-26T03:47:00.000-07:00

Oltiin kuumalla telttailuniityllä ja katsoin maantien toiselle puolelle, pysäkin viereen, johon tiesin Jannen kavereineen ja pikkusiskonsa Goan kanssa usein tulevan ottamaan aurinkoa. Janne halusi tavata minut ja olla yhdessä, mutta minä olin palannut omaan elämääni. Siinä teltan luona kuunnellessa toisten juttuja tuli yhtäkkiä selvästi päähäni, että se oli kaikki ihan turhaa elämän tuhlausta. Halusin pois tyhjänpäiväisestä ja päätin lähteä etsimään Jannen. Kävelin auringon polttamaa nurmikkoa maantielle päin ja ylitin tien. Pysäkin luona ei enää näkynyt ketään. Kolme umpihumalaista miestä tuli takanani ja he manasivat ettei teltta-alueella enää saanut mitään ilmaiseksi, kaikista ihmisistäkin oli maksettava.

Tien toisella puolen alkoi tie uimarannalle ja lähdin kävelemään sitä pitkin koko ajan ympärilleni katsellen. Mutta en nähnyt Jannea ja Goaa. Yhdessä kohdassa tie kiersi ison lahden ja tunsin että minulla oli jo kiire päästä uimarannalle. Ihmiset keskustelivat tien pituudesta. Minä kävelin nopeasti heidän ohitseen ja suoraan veden päälle. Jos en laskisi nopeuttani pystyisin hiihtämään veden päällä lahden poikki ja pääsisin perille nopeammin. Mietin mahdollisia kiviä lahdessa ja yritin pysyä hyvässä vauhdissa etten vajoaisi lainkaan pinnan alle. Loppumatkasta vauhti kuitenkin hiipui ja jouduin hieman kahlaamaan. Sitten saavuin uimarannalle.

Äitiminä ja Lapsiminä olivat mukana kun menimme laiturirakennuksen läpi ulkolaiturille. Siellä oli vapaa hirsistä rakennettu kuisti ja istuimme kasvot kohti vettä. Äitiminä sanoi, että johan olisi ollut ylätys että hyppyteline olisi ollut auki vielä näin aukioloaikana. Sanoin, että olivat kai sulkeneet aikaisemmin kun oli niin kylmää. Katsoin hyppypaikkaa, joka oli uimalahden toisella puolella. Se oli niin korkealla että niska meni mutkalle katsoessa. Kerrostalon korkuiselta hyppypaikalta sai hypätä veteen kun valvojat olivat paikalla. Oli jo syksyinen ilma ja mietin että mitä jos joku olisi halunnut hypätä, olisiko hän paleltunut jo ilmamatkan aikana. Potkaisimme jaloillamme hirsikaiteen alas ja otimme rennot asennot vetäen vaatteita tiukemmin päällemme. Lapsiminä sanoi, että nyt olisi hyvä grillauspaikka. Haluni lähteä etsimään Jannea sai vallan ja kiersin laiturirakennuksen sivulta rantaa kohti. Rakennuksen alla, kosteassa kellarissa oli paikkaa varten kasvatettuja kissanpentuja, jotta lapset saivat leikkiä niiden kanssa. Kellarissa oli pöytiä, joiden äärellä perheet söivät hampurilaisia.

Jatkoin matkaa ja näin vastaan tulevan pojan, joka näytti tutulta. En ollut täysin varma miltä Janne nytkyään näytti ja tuijotin poikaa kasvoihin. Hän hätkähti, mutta selvästi tunsi minut, mutta ei ollut Janne. Hän oli Jannen kavereita ja ajattelin,, että hän menisi kertomaan Jannelle, että etsin tätä. Rannalla jatkoi etsimistä ja kioskinpitäjämies kysyi tarkoitinko sitä poikaa, joka aina odotti minua rannalla. Kyllä, sanoin hänelle ja sitten hän näytti kädellään missä Janne odotti. Kävelin siihen suuntaan ja puun alta ilmestyi Janne. Hänellä oli hihaton maailmanräjähdyspaita päällään ja pieni sänki kasvoi hänen kasvoillaan. Mietin Jannen kasvaneen paljon ja menin hänen luokseen suorastaan juosten. Janne oli pidempi kuin minä ja hymyili ihanasti. Hän kiirehti luokseni ja näin, että tämä ol tärkeää hänelle. Sitten suutelimme. Se oli haparoiva ja melkein kuin ystävyyssuudelma. Lähdimme kävelemään.

Olimme varaston hyllyjen välissä ja kiusoittelin Jannea jostakin ja hän vastasi että pitäisikö hänen sellaista ryhtyä tekemään. Minä seisahduin ja sanoin ettei missään tapauksessa, siitä ei ollut kyse, en halunnut mitään sellaista. Janne ponnisteli jotenkin hassusti ja sanoi, että kyllä hän ehkä voisi, jos antaisin vähän aikaa. Sanoin edelleen ettei mitään sellaista. Kävelimme pois käsikkäin ja hän kokeili käsivarteni löystynyttä ihoa ja sanoi ettei hänellä ollut sellaista. Minä nauroin ja sanoin että minullapa on. Lähdimme hakemaan Goaa, joka nukkui vaunuissa laiturilla.

Istuimme bussissa ja olimme menossa kotiin. Jäimme pois joen varrella olevalla pysäkillä ja menimme kauppaan. Mietiskelin mitä ruokaa tekisin ja miten saisin rahat riittämään. Janne ryntäsi erään kylmähyllyn luo ja kysyi olenko koskaan maistanut Arbocosta, se oli hyvää. Menin hyllylle ja näin että Arbocos maksoi normaalisti 7,95 ja nyt muutama purkki oli alennettuun hintaan 4,94. Purkki oli noin desilitran kokoinen pavuista ja muista aineista valmistettua erityisruokaa sisältävä muotiruokapakkaus. Mietin, ettei mitenkään minulla olisi varaa tuohon ja kun Janne sanoi syövänsä niitä päivittäin aloin miettiä, ettei hän sittenkään ollut ehkä niin köyhistä oloista kotoisin. Vanha työtoverini tuli hyllyn luo kiireisenä ja nappasi Arbocospurkin koriinsa. Minä tutkin edelleen purkkia ja huomasin, että sen energiamäärä oli vain 80 kaloria, ei sillä lähtisi edes nälkä. Tunsin huonommuutta, mutta päätin tehdä itse papumuhennosta, vaikka se ei olisikaan maistunut samalta kuin kaupan tuote. Jäin miettimään asiaa.

Voitto

2006-10-11T03:48:00.000-07:00

Tulin uuteen työpaikkaan. Tiesin, että siellä oli 70-luvun työtovereitani töissä ja yritin katsella tuntisinko ketään. Eräs pulleahko, kalju mies näytti Jokelta, mutta hän ei tuntenut minua. Suuressa, pyören muotoisessa aulassa liikehti paljon ihmisiä. Johtaja oli asettunut keskelle aulaa, hänellä oli päällään harmaa kaapu, jossa oli huppu. Aamurentoutus oli alkamassa. Kaikki olivat hiljaa ja johtaja makasi selällään, minulle tuli hyvä olo, oli kuin olisin tullut kotiin. Johtaja nousi ja alkoi aamun kilpailu, voittona olisi 55881 euroa ja kansio, jossa oli jotain hyötylipukkeita. Joken näköinen mies ilmoittautui ja siirtyi johtajan huoneessa, heti oven takana olevan pienen puisen pöydän luokse. Kumpikin mies otti pallon ja vyörytti sen omalta puoleltaan toisen puolen reikää kohti. Johtajan pallo meni reikään, mutta kilpailijan ei. Kaikki nauroivat ja johtaja kysyi kuka vielä halusi yrittää. Olin katsonut kilpailua ihan läheltä ja seisoin johtajaa vastapäätä. Ajattelin, että kyllä minä yritän. En kyllä ollut vielä töissäkään siellä, mutta tuntui hyvältä ilmoittautua kilpailuun ja kaikki katsojat olivat innoissaan.

Johtaja työnsi sormensa pöydässä olevista rei’istä ja tarttui naruun. Minun piti selkä pöytää päin noukkia narujen päät toisten reikien kautta ja alkoi narunveto. Ymmärsin, että tarvittaisiin paljon voimaa saada johtaja pöydän päälle, mutta mietin, että olin aina ollut vahva ja halutessani supervahva. Kilpailu alkoi, vedin täysin voimin keskisormillani naruista ja yhtäkkiä johtaja oli taipunut pöydän ylle ja minä olin voittanut. Johtaja ojensi minulle 55881 euron shekin ja etulipukekansion, sitten kaikki taputtivat ja työpäivä alkoi.

Johtajan ovi oli kiinni ja istuin selkä kohti pyöreää aulaa, minua vastapäätä vasten valkoista seinää istui oranssin värisillä muovisilla tuoleilla erilaisia paikanhakijoita. Me kaikki odotimme pääsyä työpaikkahaastatteluun. Katsoin kiinni olevaa johtajan ovea ja naureskelin, että olemme kuin Idols-kisassa, kohta pääsemme näyttämään taitomme. Minulla oli hyvä mieli ja hymyilin hermostuneen näköisille hakijoille.

Aamiainen

2006-09-14T03:46:00.000-07:00

Oltiin jossain kosteassa pajuja kasvavassa paikassa ja minä lähdin pois sieltä. Minulla oli polkupyörä ja kävelin asfalttitielle joka vei pikkukaupungin keskustaan. Mäen päällä jalkakäytävän keskellä oli ruokapöytä, jonka äärellä perhe oli syömässä. Takaani kuului ääni, joka sanoi että joku tulee päivälliselle. Ohitin pöydän ja lapsi kysyi kuka on tulossa syömään. Isä oli järkäleen tyyni ja jatkoi syömistä. Lapsi kysyi uudestaan. Ajattelin että minä häiritsin heidän syömistään. Sitten ohitin heidät ja kaupungin keskusta näkyi. Liikkeitä ja katu joka vietti alaspäin. Etsin kauppaa silmilläni ja löysin avoimen. Oli aamun aikainen hetki ja kadulla oli tyhjää. Jatkoin matkaa. Tulin asunnolle ja samalla sinne tulivat muut orkesterin jäsenet, jotka olivat tulleet autolla. Kahdella oli kypärät päässään ja he istuivat sohvalla naureskellen. Sitten toinen heistä sanoi löytäneensä jotain jännää ja meni kassistaan kaivamaan valkean pyssyn. Oli ihan tavallista että muusikot näkivät kaikkea väkivaltaa ja siksi heillä oli kypärät ettei kävisi huonosti. Oli yö ja yhtäkkiä herättiin huoneessa. Säpsähdettiin sängystä ja lähdettiin heti yöasuissa aamiaistalolle. Keikka oli loppu ja minä tahdoin jotain hienompaa. Ei kahvilan aamiaista koska se olisi ollut liian kallista, mutta ajattelin tuoreita sämpylöitä. Kävelimme sukkasillamme kadun kulmaan, mutta sämpyläkaupat olivat vielä kiinni. Hetken epäröityäni muistin että ehkä Siwassa olisi aamutuoreita sämpylöitä. Tie sinne oli jäistä sulaneen kurapolun kautta ja yritimme olla kastelematta sukkiamme. Saimme neljä paistovalmista sämpylää ja palasimme aamiaiselle. Kinkku oli isoja viipaleita ja meille tuli erimielisyyttä sopivasta koosta. Lopulta minä osasin jakaa isot kinkkuviipaleet neljänneksiin.

Kuolema työssä

2006-08-20T03:45:00.000-07:00

Työpaikan talo oli rakennettu harvoista laudoista ja siellä tuoksui kuiva ja kuuma auringonpaiste. Työhuoneet olivat ylemmässä kerroksessa ja talon alaosa oli kapeampi, kuin yläkerta. Työtoverini Anna ei ollut tullut töihin ja oli jo kaksi tuntia myöhässä ilmoittamatta. Se ei ollut hänen tapaistaan ja menin huoneeseeni soittamaan hänelle kännykästäni. Anna vastasi ja taustalta kuului kovaa melua. Hän sanoi, että oli tulossa, mutta oli juuri ylittämässä katua. Sitten puhelu katkesi. Katsoin kännykkääni ja siinä oli puhelun loppumisaika 12:30. Olin huolissani ja pelkäsin jotain ikävää tapahtuneen. Hänen kännykkänsä oli mykkä. Muistin Annan miesystävän Bertilin ja soitin tälle. Puhelimeen vastasi ensin joku muu ja pyysin Bertiliä. Sitten Bertil urahti puhelimeen: - Bertil. Kysyin häneltä tietäisikö hän missä Anna on. Bertil selvitteli vain kurkkuaan. Kysyin lisää Annasta, tulisiko Anna töihin. Bertil sanoi: - Ei. Sitten Bertil kertoi, että oli juuri tapahtunut liikenneonnettomuus. Bertil vaikeni. Kysyin häneltä oliko Anna jäänyt auton alle. Bertil vastasi, että oli. Minulle tuli yhtäkkiä hirveä olo ja kysyin mieheltä oliko Anna kuollut ja hän vastasi että kyllä oli, Anna oli kuollut ja sitten hän sulki puhelimen.

Huoneeni puhelimessa kuulin, että E.llä alkava työtoverikin oli kuollut. Aloin itkeä hillittömästi. Räkä valui virtana enkä pystynyt näkemään kunnolla kun menin johtajan huoneen ovelle. Se oli kiinni, en tiennyt oliko siellä kokous vai halusiko hän vain olla rauhassa. Itkien surkeana koputin, ei vastausta, avasin oven ja johtaja istui paitahihasillaan suuren pöytänsä takana. Hän ei nostanut päätään. Seisoin siinä itkeä päristellen ja henkeäni haukkoen kun hän laski paperit käsistään ja kyllästynyt ja äreä ilme kasvoillaan katsoi minuun sanoen: - No mikä nyt taas. Joko taas pitäisi saada sairaslomaa kun ei jaksa olla töissä ja kaikki kiusaa. Ei helvetti, ei tällaisesta mitään tule…
Vihdoin sain nyyhkäistyä, että Anna on kuollut. Silloin johtaja vakavoitui ja alkoi kuunnella mitä minulla oli sanottavana. Pärskien kerroin mitä juuri olin kuullut Annan miesystävältä puhelimesta. Kuunneltuaan johtaja sanoi, että voisin ottaa vapaapäivän, kyllä hän ymmärtäisi ja että yrittäisin saada itseni rauhoitettua. Aloin kertoa, että vielä joku toinenkin oli kuollut, mutta en saanut nimeä mieleeni, kun Annan kuolema oli niin järkyttänyt minua. Lopulta poistuin johtajan huoneesta, jonne johtaja jäi pohtimaan mitä Annan kuoleman jälkeen pitäisi tehdä.

Tulin toimistotilaan ja kävelin ulko-ovea kohti. Yhtäkkiä nurkan takaa näin punaisen takia, mustat saappaat ja kasan laukkuja heilahtavan tuolin päälle. Nurkan takaa ilmestyi Anna hymyilevänä. Ihmeissäni seisoin paikallani ja sitten aloin kysyä häneltä miten hän siinä oli. Mielessäni ajattelin, että se puhelimessa kuulemani juttu oli erehdys ja auton alle jäi joku toinen, jota Bertilkin luuli Annaksi. Tulin iloiseksi, mutta olin silti vielä hämmentynyt. Ajattelin samalla, että nyt johtaja olisi minulle jälleen tosi vihainen, kun olin järjestänyt tällaisen shown. Enkä tietenkään voinut lähteä työstäkään. Menin lähemmäksi Annaa ja sanoin hänelle, että Bertil oli kertonut ikäviä uutisia. Annan kasvoilla oli hymy, mutta samalla hänen asentonsa oli ylimielisen tuntuinen. Sitten Anna sanoi: - Niin enpäs olekaan kuollut, huijasin vain. Kysyin että oliko koko puhelinjuttu ja kaikki ollut huijausta, minun huijaustani. Anna vasta: - Oli, menitkin sitten kokonaan lankaan. Olin järkyttynyt, ei noin hirveällä asialla saanut huijata. Anna oli sitä paitsi vahingoniloisen oloinen mutta myös uhkaava. Omasta kolostaan hyppäsi muutama muukin työtoveri eteeni. Joukosta eteeni hyökkäsi Teresa, joka innoissaan elehtien alkoi puhua kovaan ääneen minulle.
- Eikös tunnukin nyt niin pirun hyvältä? Tässä oli sulle takaisin kaikesta siitä paskasta, jonka itse järjestit meille ja me uskottiin. Hän jatkoi vielä, mutta kaikkien alettua huutaa samaan aikaan äänistä syntyi pelkkää kakofoniaa. Joukko tiivistyi minun ja ulko-oven väliin ja tunsin olevani ansassa. En voinut ymmärtää miten joku voi olla niin julma ja raaka ja pilailla kuolemavitsillä, omat tarinani olivat olleet sairaudestani ja olivat olleet totta.

Savihevonen

2006-07-26T03:43:00.000-07:00

Seisoin parkkipaikan laidalla ja olin muovannut savesta tulitikkulaatikon kokoisen kömpelön hevosen. Teos oli jo kovaa vauhtia kuivamassa ja jouduin veistämään kuivunutta savea saadakseni hevoselle jalat. Takajaloista tuli ensin hienon näköiset, ihailin niitä ja ne näyttivät aivan oikeilta hevosen jaloilta. Sitten veistin niitä vielä hiukan ja ne olivat yhtäkkiä niin ohuet, että olivat vaarassa katketa. Hevosen selkä ja pää olivat vielä muodottomia kun otin yhdestä takajalasta sormin kiinni ja väänsin. Jalka irtosi hevosesta nivelen varassa. Etujalat irtosivat nivelille parina. Nivelkohdat olivat murtuneet ja minun piti vielä tehdä paljon sormin muovaustyötä, että saisin hevosen vatsan ehjäksi. Sitten kuulin mainoksen. -Huippuunsa viritetty muovaustyö nähtävänä Mittatiedon sivulla.Menin parkkipaikan laitaan, jossa kasvoi sireenipensaita. Näin hienosti kiiltävän konepellin ja vein kasvoni aivan lähelle sen pintaa, pieniä naarmuja näkyi ja joissain kohdissa savi oli hiukan paakkuuntunut. Mutta se oli hienosti muovailtu. Jatkoin katsomista, konepellistä taaksepäin ei ollut tuulilasia tai kattoa. Mietin, että ei tietenkään, ei noin pienestä savimäärästä sellaisia olisi saanut. Takaosa oli musta heteka. Se tuntui minusta huijaukselta ja katsoin ympärilleni voisiko jollekin kertoa asiasta.

Tarpeeton ja vapaa

2006-07-20T03:44:00.000-07:00

Istuin työpaikan ulkopuolella rappusilla ja polttelin tupakkaa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja nautin olostani. Oli hyvä olla. Sitten muistin, että minun pitäisi mennä toimistoon. Tupakatkin olivat siellä ja matkustin hissillä ylös. Avasin toimiston oven ja siellä oli kiireinen kaaos. Kaikissa looseissa oli paljon papereita ja ilmassa oli puhelinten pärinää. Kukaan ei katsonut minua ensin, mutta tunsin, että minua tarkkailtiin. Kävelin toimiston kauimpaiseen nurkkaan ja siellä oli kolme naista seisomassa kumartuneena tietokoneen ja printterin ääreen. He elehtivät käsillään ja heillä oli suuria ongelmia saada papereita kuntoon. Määräaika oli lähellä eikä mitään ollut vielä valmiina. Neljäs nainen istui käytävällä tuolissa ja katsoi tyynesti eteensä. Pomo tuli huitovien naisten luokse ja stressi kasvoi kasvamistaan. Mutta koska he olivat juuri aloittaneet firmassa, he eivät sanoilla tai ilmeillä uskaltaneet ilmaista, että kaikki oli päin mäntyä. Yksi nainen vastasi pomon tiukkeneviin kyselyihin ojentamalla käsiään tietokonetta kohti ja yritti kertoa, että työ edistyi kyllä, mutta järjestelmä oli sotkussa. Eräs vanhoista työntekijöistä tuli omasta loosistaan paikalle auttamaan. Hän selitti rauhallisesti jotain siitä mitä pitäisi tehdä. Sitten hän tuli käytävällä istuskelevan naisen luo ja pyysi tätä viemään joitain papereita. Istuva nainen heräsi henkiin ja nousi toimittamaan asiaa. Vanha työntekijä puisteli päätään, istuva nainen oli aloitekyvytön.

Minä siirryin pois säpinän luota ja istahdin looseja vastapäätä olevalle seinälle pienen pulpetin ääreen istumaan. Minua alkoi hymyilyttää, koska minun tarvitsi enää vain olla paikalla, ei enää puuttua työntekoon. Paikaltani näkyi pieni keittiö, jossa oli hirveä sekasotku. Siellä käväisi kiireesti piipahtamassa useita ihmisiä ja tiskipöydän vieressä oli vanhentuneita leivoksia tarjottimella. Mietin lähteä jälleen tupakalle ja aloin etsiä askia, mutta se olikin siellä kaaosnurkassa käsilaukussani, enkä voinut mennä sinne.

Yhtymän suuri johtaja saapui keittiöön pakettien kanssa. Hänellä oli syntymäpäivä ja hän halusi tarjota jotain erikoisherkkuja toimistoväelle. Hänellä ei ollut paljoa työvelvollisuuksia, hän vain hymyili ja kulutti firman rahaa. Nyt hän selosti kuinka oli ostanut 300 erikoisleivosta, mutta olikin saanut ehkä vain 150, koska ne olivat maksaneet niin paljon. Tarjoilu järjestettiin pulpettini viereen käytävän pöydälle. Siinä oli mansikoita vispikermassa, jokainen erillisenä. Erikoisleivokset olivat puolitettuja, kullan värisiä kirjaimia, jotka olivat jotain aivan erityisen hienoa herkkua.

Lähdin ulos ja ajattelin tupakoita, jotka olivat jääneet toimistoon. Sitten taas tuli onnellinen olo, minä pystyin kesken päivän vain kävelemään hiekkaista tietä pitkin. Yhtäkkiä olin toimiston eräässä huoneessa, jossa oli yksi toimistopöytä, jonka takana eräs nuori nainen puhui puhelimessa. Yhtymän rahaa kuluttava johtaja astui huoneeseen hymyilevänä ja kiireisen oloisena ja heitti suuren, pullottavan ruskean kirjekuoren nuoren naisen pöydän kulmalle ja sanoi, että siinä ovat Putkikulman paperit. Minä istuin mustassa kankaisessa nojatuolissa kahvipöydän ääressä ja harmistuin johtajaan, koska hän aina toi Putkikulman paperit meille, vaikka sen firman asioita oli vuosia hoitanut Heidi. Sanoin johtajalle, että paperit kuuluvat Heidille, kuten ovat jo vuosia kuuluneet. Hän nappasi kuoren käteensä, mutta alkoi jankuttaa naama rutussa, että hänenkö tässä pitäisi jättää kaikki tärkeät tapaamiset ja viedä kuori. Minulla oli käsin tehtävä työ kesken, enkä sanonut ensin mitään. Johtaja oli jo menossa ovesta, kun hän palasikin ja alkoi jälleen jankuttaa. Hän halusi, että minä olisin nöyrä ja ymmärtäisin miten korkea-arvoinen hän oli. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä kumarrella häntä enää, olinhan jo lopettamassa työni ja roikuin vain loppuajan toimistossa. Silti sanoin hänelle, että ookoo, jätä vain se kuori minulle, minä vien. Hänpä ei hyväksynyt äänenpainoani ja asennettani vaan jankutti edelleen kiireistään sekä heittäytyi marttyyriksi. Lopulta käänsin katseeni häneen ja pyysin anteeksi asennettani. Painoin pääni alas ja sanoin anteeksi monta kertaa ja että en olisi saanut käyttäytyä niin huonosti ja että totta kai minä vien sen kuoren. Sitten pomo oli tyytyväinen ja minä sain pistää poskeni hänen kättään vasten.

Vihainen joki

2006-07-09T03:45:00.000-07:00

Olin muuttanut samassa kaupunginosassa sijaitsevaan toiseen asuntoon. Minua väsytti ja kodissa tuntui olevan rauhattomasti kaikki epävalmista. Yhtäkkiä kotiini ilmestyi lapseni, joka makasi sohvalla ja luki lehtiä jalkojaan heilutellen ja iloisesti puhua räpättäen. Hänellä oli vapaapäivä ja hän halusi viettää aikaa luonani. Kun katsoin ja kuuntelin häntä näin, että hän oli minä pienenä, välillä aikuisempana, mutta hiukan lapseni näköinen. Siksi kutsun häntä tässä unessa Lapsiminäksi, hän oli minun toinen olioni. Lapsiminä alkoi pyytää, että menisimme syömään hienon voileivän ja juomaan kahvia kahvilaan, koska hän tahtoisi jotain hauskuutta. Minua väsytti ja pääni painui sohvaa vasten. Kun hän jatkoi pyytämistään, yritin selittää, että ruoka tulisi kohta, mielessäni olin ärsyyntynyt, koska halusin vain saada kotini järjestykseen ja olla rauhassa. Sitten kuitenkin hänen innostuksensa tarttui ja lähdimme ulos.

Tulimme kadulle ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani kotiin, minulla ei ollut avaimia, ei puhelinta eikä rahaa. Lapsiminä oli menossa etsimään kahvilaa. Sanoin hänelle, että lähellä on eräs tosi hyvä kahvila, josta sai hyviä leivonnaisia ja hän lähti liikkeelle. Minä en pystynyt liikkumaan, halusin vain soittaa huoltomiehelle, että tulisi avaamaan oveni ja saisin tavarani. Kysyin Lapsiminältä puhelinta, mutta sillä ei voinut soittaa. Kadun toisella puolella oli isännöitsijän toimisto, mutta kello oli viisi yli viisi. Jäin lamaantuneena seisomaan kotini eteen ja Lapsiminä ryntäsi kadun toiselle puolelle, jossa oli eräänlainen nuorisotalo. Menin lopulta sinne perässä ja siinä aulassa Lapsiminä istui jalat heiluen puhumassa mustaan puhelimeen jonkun kaverinsa kanssa. Hän ei katsonut minua vaan jatkoi puhumista. Yritin viestittää, että tuolla puhelimella voisi soittaa huoltomiehen vaikka epäilinkin, että se oli vain nuoripuheluita varten. Yhtäkkiä huomasin, että maisemat liikkuivat, kun katsoin ikkunoista ulos. Nuorisotila olikin liikkuva bussi ja huusin Lapsiminälle että lopettaisi heti puhelun, meidän oli päästävä pois täältä. Vihaisena ja närkästyneenä hän paiskasi luurin paikoilleen. Seurasin jonkun aikaa bussin liikkeitä, mutta se vain jatkoi kauemmas ja kauemmas kotoani.

Bussi tuli alaspäin viettävälle kapenevalle hiekkatielle ja huusin kuljettajalle, että tahdoimme jäädä pois, että olimme vahingossa joutuneet kyytiin. Kuljettaja katsoi peruutuspeilistä ja jarrutti. Hän kertoi, etteivät hekään minnekään erityisesti ole matkalla, kunhan kiertelevät ja palaavat sen jälkeen, voisimme aivan hyvin olla kyydissä kierroksen ajan. Mutta minä halusin ehdottomasti pois ja palata kotiin. Astuimme hiekkatielle ja bussikuski kysyi mitä aioimme tehdä. Sanoin, että kävelisimme taaksepäin samaa reittiä mistä bussi oli tullut. Kuski varoitteli meitä ja epäili tokko jaksaisimme, mutta minä kerroin meidän kyllä jaksavana. Hiekkainen tie oli laakson pohjalla ja ylhäällä kulkivat kumminkin puolin korkea-aitaiset moottoritiet, joilla autot liikkuivat pelottavan kovaa vauhtia. Kuski varoitteli meitä lopuksi ainakaan menemästä sinne, se oli ehdottoman vaarallista.

Bussin lähdettyä seisoimme hiekkaisella tiellä ja mietimme olisiko kotimatka todellakin useita kymmeniä kilometrejä. Sitten sisumme ja seikkailutahtomme puhalsi meihin henkeä. Tässä olimme Lapsiminän kanssa aina olleet yhdestä puusta veistettyjä, mitä vaikeampi ponnistus, sen sinnikkäämmin ponnistelimme päämäärää kohti. Lähdimme nousemaan tietä pitkin kotia kohti. Mäen päälle saavuttuamme tie oli tasaisempi ja jatkoimme matkaa. Yhtäkkiä edessämme virtasi julman vihainen joki, jonka raivoisa virtaus imaisi meitä töyräältä ja kaappasin Lapsiminän hartioista taaksepäin, turvaan. Joki ei näyttänyt tuleva mistään, se virtasi vain tien poikki, eikä ollut mitään mahdollisuutta ylittää sitä. Katsoimme sivullemme ja siinä oli laaja vesialue, jonka toisella puolella näimme ihmisten vaikeasti rantakivillä kompuroiden etenevän samaan suuntaan mihin mekin halusimme mennä. Suuren vesialueen toisella puolella oli matalikko, jossa ihmiset kävelivät töihin vyötäröä myöten vedessä kahlaten. Mutta me emme voineet päästä sinne toiselle puolelle, joten lähdimme hiekkatietä samaa paikkaa kohti, missä olimme jääneet bussista.

Lähdimme kävelemään siihen suuntaan, jonne bussi oli jatkanut jätettyään meidät kyydistä. Ylhäällä kulki leveitä moottoritiesiltoja ja pian ajotie loppui. Tilalle ilmestyi rautatiekiskoja. Oli tullut melko hämärää ja pinnistelimme kiskojen välissä. Sitten näimme pysäkin ja kiirehdimme sen luo toiveikkaina. Seisoessamme pysäkillä huomasin bussin 615, joka kulkee läheltä kotiani, mutta bussin valot olivat poissa päältä ja ajoi kaukana pysäkistä. Kun se oli ohittamassa meitä, sen kuljettaja katsoi meitä tosi tarkkaan ja pitkään, aivan kuin olisi tuntenut taikka halunnut meidät kyytiin. En kuitenkaan tehnyt pysäytysmerkkejä, katsoin vain takaisin. Pysäkillä on selailtava peltitaulukko, pelleissä luki bussien ja junien linjanumeroita. Näin muutamia tutunnäköisiä bussilinjanumeroita, mutta en ehtinyt tarkastella niitä sen paremmin, koska pysäkille alkoi tulla ihmisiä. Ajattelin, että joku liikenneväline oli selvästikin nyt tulossa. Pysäkillä naurettiin ja leikittiin vaaleamekkoisen pikkulapsen kanssa, odottajille ehti syntyä mukava yhteydentunne. Sitten junanvaunu saapui. Se oli harmaan metallinen yksi ainoa vaunu, joka kulki äänettä sähköllä. Se tuli pysäkille kovaa vauhtia ja pysähtyi äkisti. Kaikki muut pysäkillä olijat nousivat vaunuun, minä ja Lapsiminä jäimme seisomaan paikoillemme, vaunu oli menossa jonnekin kaukaiseen lähiöön, eikä auttaisi meitä kotiin päin.

Menin jälleen katsomaan peltistä linjataulukkoa. Nyt siinä ei enää ollut yhtään bussilinjaa, vain yksivaunuisten Dream Line junien sekä toisenlaisten, eriväristen yksivaunuisten aikatauluja. Katsoin laiturilta alas ja huomasin, että siinä oli vain risteileviä kiskoja, ei tietä lainkaan. Kaivoin taskuja ja löysin viisi euroa, niillä pääsisimme kotiin, kunhan löytäisimme oikean bussin. Tuttumies käveli luoksemme. Hänelläkään ei ollut rahaa kuin bussimatkaa varten. Huomasin kiskojen toisella puolella niityn ja ajattelin, että jos pääsisimme sinne, siellä voisi kulkea maantie. Koikkelehdimme kiskojen yli ja nousimme pienelle kumpareelle niityn laidalla. Siinä kulki matala ruskeavetinen kapea joki. Joessa kellui kaikenlaista romua. Joen töyräällä istui pariskunta juomassa, he nauroivat. Katsoin alas jalkojeni juureen ja siinä makasi verkkaripukuinen mies kasvot alassuin vedessä. Hän oli kuollut. Hänen vierellään seisoi toinen mies, joka säpsähti ja alkoi ikään kuin leikkiä kuolleen miehen kanssa saadakseen meidät uskomaan, ettei mistään vakavasta ollut kyse. Otin Lapsiminää hartioista ja tiukasti ja kuiskaamalla puhuen johdatin meidät pois vaaran ilmapiiristä. Oli tullut vieläkin pimeämpää. Lähdimme eteenpäin ratakiskojen vieressä kulkevia kapeita hiekkapolkuja pitkin kävellen.

Saavuimme kohtaan, jossa kiskot risteytyivät. Yksivaunulliset ajoivat luodin nopeasti ja niiden väliin jäi vain alle metrin pituisia rakoja, kun ne ohittivat toisensa. Ajattelin, kuinka raskasta olisi olla kuljettaja alati noin vaarallisessa ja vaativassa työssä, vaunuja tuli sitä paitsi jatkuvalla syötöllä, ei ollut mitään taukoa. Toiset menivät idästä länteen, toiset lännestä itään ja ne sukkuloivat pohjoisesta etelään kulkevien vaunujen kanssa yhdessä risteyspisteessä. Onnistuimme pääsemään sivupolulle ja yhtäkkiä olimme vaunussa. Yritimme matkustaa edes osan matkaa maksamatta. Istuin kolmen istuttavalla penkillä, Lapsiminän ja minun välissä oli tyhjä paikka, Tuttumies seisoi meitä vastapäätä. Keskellemme istui rähjäinen, tukeva mies, joka heti alkoi haistella kuuluvasti ilmaa ja sanoi, että haiseepa pahalta. Hän katsoi Lapsiminää kohti ja alkoi haukkua naisia, jotka eivät hoida välilihan tulehdustaan, se pitäisi hoitaa kuntoon, ettei haju olisi noin kuvottava. Vaistosin, että Lapsiminä tunsi olonsa surkeaksi ja masentuneeksi. Tarrauduin vieressä istuvan miehen collegepaitaan kaikilla voimillani ja sanoin hänelle, että nyt olet kuule puhunut tarpeeksi pahaa ja pelkkien käsivarsieni voimilla nostin hänet pystyyn ja aloin työntää häntä poispäin. Sanoin, että hän voisi nyt mennä istumaan jonnekin ihan muualle. Hänen kaverinsa remusivat siinä lähellä, mutta mies meni pois.

Olimme ulkona, tämä paikka oli juna-asema. Missään ei näkynyt muuta kuin yksivaunullisia, ruskeita junaraiteita, betonisia pilareita. Sitten löysimme portaat. Ne olivat kuin Vekkulan portaat, metalliset, muutaman senttiä leveät askelmat liikkuivat eri tahtiin. Kaide oli parinkymmenen sentin pätkissä sinne tänne kiinnitettynä. Lapsiminä meni edelläni. Minun oli todella vaikeaa pitää jalkani sivuosia portaiden kapealla askelmalla enkä löytänyt yhtään pätkäkaiteen palaa, josta olisi voinut ottaa tukea. Pääsin kuitenkin ylös. Siellä ei ollutkaan asemaa, vain metallinen laituri ja lisää betonisia pilareita. Ja siellä kulki pääjunarata. Tasanteen vieressä oli suuri varastorakennus, mutta sinne ei päässyt mitään kautta. Edessäpäin radan vierellä oli suuria metallisia telineitä, joiden tarkoitusta en tiennyt. Katsoin tasanteelta toiseen suuntaan ja näin pienen kirkon. Se oli kuin jäänyt liikenteen rakentamisen loukkoon. Siellä kasvoi vihreää ruohoa, hiekkaisen pihan ympärillä oli puita ja näin touhuavia ihmisiä. Tuttumies sanoi olleensa siellä työssä ja hänen pitäisikin mennä selvittämään maksamattomat ylityörahat. Lähdimme kirkkoa kohti.

Saavuimme kirkon pihalle ja hymyilevät ihmiset tulivat tervehtimään Tuttumiestä, joka esitteli minut ja Lapsiminän. Ihmiset alkoivat puuhata meille kahvia ja syötävää. Lapsiminä ja minä menimme pieneen pukuhuoneeseen ja Lapsiminä riisui kaikki vaatteensa. Ajattelin, että sen vaunussa puhuneen miehen vuoksi. Minä riisuin päällysvaatteet, että Lapsiminä ei tuntisi oloaan orvoksi. Menin saliin, jonka nurkassa oli kahvipöytä. Tuttumies ja hymyilevät naiset puuhasivat kahvia ja rahapapereita. Käännyin ja näin Lapsiminän kyhjottävän alastomana salin seinää vasten istuvassa sikiöasennossa. Hän oli muuttunut aivan pieneksi lapseksi, siinä olin minä. Sitten hän olikin nuori minä. Sanoin hänelle että menisi pukemaan jotain päälleen, etteivät noin isot tytöt enää voi olla alasti. Hän puki alushousut ja paidan ja tuli pöydän luokse innoissaan selittäen. En oikein saanut selvää mistä Lapsiminä puhui. Hän elehti käsillään ja liikkui levottomasti, hän kuiskaili kovalla äänellä vieraille ihmisille asioitaan, joita nämä eivät ymmärtäneet. Minä istuin tuolissa lyhyessä paidassani ja alushousuissa ja eräs nainen alkoi heilutella päätään näyttääkseen, ettei Lapsiminällä ollut kaikki kohdallaan. Lapsiminä oli noussut ikkunakorokkeelle ja esiintyi sieltä kaikille. Minä sanoin jotenkin negatiivisesti huolestuneelle naiselle puolustaakseni Lapsiminää, että ei siinä mitään kummallista ollut, se menee ohi. Että se on vain pieni maniakohtaus ja normaalioloissa pysyy ihan aisoissa. Silloin Lapsiminä loukkaantui minun sanoistani ja alkoi riehua. Ikkunalta oli pitkä matka maahan ja Lapsiminä alkoi kirkua itkunsekaisena ja uhkasi hypätä. Yritin ottaa hänestä kiinni, mutta olin pelästynyt ja voimaton.

Mökkiretki

2006-06-12T03:42:00.000-07:00

Kävelimme jalankulkukäytävää pitkin, vieressä kasvoi mäntyvoittoista metsää. Katselin jalkoihin ja huomasin muutamia muurahaisia silloin tällöin kipittelemässä. Aivan tien vieressä oli kunnon kokoinen muurahaiskeko ja lähestyin sitä ikään kuin ylhäältä päin. Mutta keossa ei ollut mitään kuhinaa, läheltä katsottuna se vaikutti kostealta. Vähän matkan päässä oli toinen, hieman pienempi keko, sekin eloton. Katsahdin ylös mäen päällä häämöttävää valkoista koulurakennusta ja ajattelin, että oli todella hätävarjelun liioittelua myrkyttää näinkin kaukana sijaitsevia muurahaiskekoja. Samalla muistin, että keot ulottuvat paljon myös maan pinnan alle ja aloin varovaisesti katsella, mihin eloon jääneet olisivat muuttaneet. Luulin jo nähneeni uuden keon alun, mutta se olikin vain suuri kivi. Hiukan hirvitti, en uskonut muurahaisten olleen kovinkaan hyvällä tuulella moisesta.

Nousimme koulun parkkipaikalle. Joku selitti, että ruskeaksi muuttuneet pikkumännyt olivat varsinainen kiusa autoilijoille. Kerrankin eräs bändi oli pitänyt koko kuukauden viittä autoaan mäntyjen alla ja kaikki autot olivat tuhoutuneet, syöpyneet ja tulleet reikiä täyteen sekä muuttuneet käyttökelvottomiksi. Katselin viittä ruipelon näköisiä, ruskeaa mäntyä ja yritin pysyä niistä kauempana. Odottelimme rehtoria, joka tulisi tuomaan mökkisopimuksen ja kertoisi, mistä avaimet saa. Olimme maksaneet mökistä jo etukäteen. Mökki oli koulun käytössä, mutta kesäkautena sitä vuokrattiin muillekin. Me olimme menossa sinne yhdeksi yöksi ja se maksoi 40 euroa. Sitten kuskimme, joka oli vanhan, 80-luvun työpaikkani mies, saikin päähänsä odotellessamme, että hän käväisee työpaikallaan, joka oli aika lähellä. Hän kipusi alas portaita ja samalla koulusta tuli muutamia opiskelijoita. Heidän edellään eräs opettajista myös kiipesi rappuja pitkin alas. Vaalea, 16-17-vuotias poika ja hänen kalpeaihoinen, huppupäinen kaverinsa yritti tehdä opettajaan vaikutusta ja he jäivät kanssamme parkkipaikan laidalle nojaamaan kaiteeseen. Kun vaalea poika sai kuulla, että olimme menossa mökille, hän jotenkin hermostui. Käsitin niin, että mökillä oli pidetty liiallista elämää ja meidän menomme paljastaisi jotain ei-miellyttävää. Sitten poika alkoi kehua vanhempia naisia ja sanoi heitä ihanan joustaviksi ja viisaiksi. Tajusin, että hän oli paatunut, mutta silti annoin hänen puhua vähän aikaa. Hän silitteli poskeani ja maanitteli eli vonkasi. Kun kerroin hänelle, että minä en ole sellainen nainen, hän hermostui ja sanoi, että olinkin vanha, läski akka, eikä hän mitään olisi oikeasti halunnutkaan kanssani.

Avaimet, joita oli viisi, olivat nyt seinällä puisessa telineessä, mutta kuskimme ei ollut palannut. Minä arvasin, että hän oli sortunut juopottelemaan. Ensin kuitenkin jaoin avaimet kaikille, itselleni otin kuskinkin avaimen ja lähdin rullamatolla hänen peräänsä. Matossa oli pyörät alla ja sitä pystyi ohjaamaan vartalon liikkeillä. Kapeasta ovesta tulimme kuskimme työpaikalle, mutta häntä ei enää näkynyt. Muut miehet olivat kiireisen näköisiä. Palasimme koulun parkkipaikalle ja päätin, että palautamme avaimet. Keräsin ne ja sovitin ne puiseen telineeseen, johon ne sopivat niille tehtyihin reikiin. Harmittelimme maksamaani vuokrarahaa, mutta minä sanoin, että siinä ei ole mitään epäselvyyttä kuka sen maksaa. Kuljettaja maksaa, kunhan selviää. Lähdimme kaupunkiin metrolla.

Rautatieasemalla oli käynnissä mainoskuvaukset, joissa esiteltiin monipuolista tunnelielämää. Katsoimme materiaalia, jossa ensin oli kuvattu se puoli asemalta, jossa oli vain miespuolisia homoja. Filmillä oli värikästä liikuntaa, musiikkia ja hassuttelua. Yhtäkkiä näin vaalean pojan ja hänen huppupäisen kaverinsa esiintyvän homoina ja ajattelin, että justiinsa, tekevät mitä vain rahasta, tuskinpa vain edes kaikki tiesivät ja teki mieli kertoa huijauksesta. Sitten filmillä esiteltiin naisten boutique- ja kauneussalonkipuolta. Siinä oli kokolattiamaton peittävän käytävän kummallakin puolella meikkaamoita, kampaajia, kenkäkauppoja ja toimisto, jonka eräs naistyöntekijä hoki ärsyttävän kovalla äänellä moneen kertaan, että hän menee lomalle Andorriin, Andorriin, Andorriin. Ympärillä olevat naiset olivat äkämystyneitä ja sitten minä huusin naiselle, että jollei suu mene kiinni hän menee hyvin pian ikkunasta kadulle.

Serkkulassa

2006-05-14T03:41:00.000-07:00

Oli aamun varhainen hetki ja hiippasimme serkkupojan kanssa ulos nukkuvasta talosta. Olimme katsoneet toisiamme silmiin ja sanattomasti sopineet menevämme harrastamaan seksiä ulos, kun kukaan ei vielä ollut liikkeellä. Talon lähellä kulkevalla tiellä kuitenkin jo velipoika ajeli polkupyörällä ja teki hyppytemppuja. Puhuin hänelle ja sovimme, ettei hän kertoisi kenellekään. Hän sanoi, että särmi pitää laittaa, koska hän ei halua nähdä. Menimme patjalle, joka oli tien varressa ja vedimme verhoja eteen. Paikka oli kuitenkin liian avoin, naapurin talostakin siihen näkyi ihan liian selvästi. Serkkupoika ehdotti, että mennään hänen paikkaansa. Kuljimme talon ohi sen toiselle puolelle ja siinä, vessatien vieressä nurmikolla oli serkkupojan patja. Paikka näkyi vain niille, jotka kävisivät veskissä. Kiistelimme siitä kumpi olisi päällä, minä sanoin, että en todellakaan halua olla se, joka siinä näkyy, jos joku sattuu yllättämään. Sitten serkku alkoi hommiin ja hetken oli ihan kutittavan ihanaa, kunnes vessapolulla häivähti jonkun varjo. Vetäisin salamana peiton päällemme ja työnsin serkkupojan pois päältäni. No se oli serkun isä, joka vähän hämillisenä tervehti meitä, leikimme juttelevamme niitä näitä.

Sisällä talossa oli valtaisa määrä väkeä, suurin osa vanhoja ihmisiä, oli kahvitarjoilu. Täti pyysi minua ottamaan kahvia ja pullaa. Hellan kulmalla oli pelkkiä kuppeja, katsoin ympärilleni ja huomasin, että ihmisillä oli pelkät kupit. Täti ei jostain syystä ollut kattanut lautasia lainkaan. Otin keltaisen kupin ja täti kaatoi siihen kahvia. Vanhemmat ihmiset olivat kaikki minulle tuntemattomia. Joukossa oli kuitenkin serkkutyttöni pohjoisesta, jonka tunnistin, vaikka hän olikin hirveän vanhentunut. Siellä oli myös kaksi muuta serkkupoikaani, toinen pohjoisesta, toinen etelästä. Pohjoisen serkkupoikani ei ollut vanhentunut. Halusin näyttää kaikille serkuille kotisivuni ja taidettani.

Huomasin yhtäkkiä, että kello oli viisi iltapäivällä ja katsoin valmiiksi, missä täti piti puhelintaan. Olohuoneen nurkassa oli piironki, jonka päällä erotin valkoisen puhelimen luurin. Minun pitäisi soittaa isäpuolelle, jotta hän olisi ajokunnossa ja tulisi vastaan. Laskin, että ehtisin vielä käydä kaupassa ja ostaa keskaria. Mainitsin kotiin lähtemisestä ja joku alkoi kaivaa juna-aikatauluja. Minä kauhistuin ja aloin kailottaa, ettei minulla ollut mitään rahaa. Sitten täti sanoi, että eräs pariskunta on menossa kotikaupunkiini, heillä ehkä olisi tilaa autossaan. Puhuin tämän pariskunnan naiselle, mutta hän ei vastannut, vaan etsi jotain sukulaistaan joukosta katseellaan. Hermostuin ja vaadin saada vastausta, saisinko kyydin kotiin vai ei.

Oli kiire, olimme menossa autolle ja keräsin juhlakansaa väistellen tädin olohuoneesta kamojani. Musta kassi ja kaksi kangaskassia. Mustassa kassissa oli kamera ja sillä oli pakko ottaa pari kuvaa, vaikka olikin tulipalokiire. Tavaroita oli tipahdellut kasseista vaatteita pursuavalle nojatuolille ja piirongin rojun joukkoon. Keräsin mielestäni kaikki ja syöksyin eteiseen. Pohjoisen serkkupoikani odotti minua ja otti minut kainaloonsa. Muut vitsailivat, että serkkupoika oli sitten vierustoverinsa valinnut, se olin minä. Väyvättelivät, että serkkupoika oli ihan heikkona minuun. Pohjoisen serkkupoika tokaisi heille, että miksei olisi, Katili on niin suloinen.

Tulimme auton luo, se oli pikkubussi, jossa oli kahdeksan istumapaikkaa eikä siinä ollut kattoa. Istahdimme pohjoisen serkun kanssa takapenkeille ja bussi lähti matkaan. Talolta lähdettyä oli valtavan jyrkkä alamäki ja jäimme serkun kanssa pois, koska epäilimme jarrujen kestämistä täydessä kuormassa. Auto menikin edellämme kovasti kitisten, pääsimme alhaalla takaisin kyytiin ja matka jatkui.

Tulimme ulkomaille, muu porukka meni käymään jossain museon tapaisessa, jossa oli valoja välkkyvä puolikaariportti. Me jäimme pohjoisen serkun kanssa bussin viereen. Katu oli kivetty suurilla graniittilaatoilla ja huomasin juuri ennen muun porukan palaamista joen yli johtavan sillan pielessä pyöreän syvennyksen, jossa oli kuivunut suihkulähde. Siinä oli mielenkiintoisia pikku tavaroita. Aloin kerätä niitä käsiini. Tummasta kivestä sileäksi hiotut kivikorut, joissa oli eläinhahmoja. Eräässä korussa eläinhahmo suureni ja pieneni, kun korua piti paikallaan. Minä tiesin kertoa, että tässä maassa oli tällainen hieno tapa, että hyvät tavarat jätettiin tällaisiin paikkoihin, että tarvitsevat voivat niitä ottaa. Paikassa oli mustia muovipuseeja, joissa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mutta meillä oli kiire, enkä ehtinyt ottaa kuin muutaman jutun mukaani. Jouduin juoksemaan bussin perässä, koska se oli jo ajanut liikennevaloihin. Löytämäni esineet tipahtelivat juostessa nupukiville.

Päästyäni auton luokse sain luvan käydä hakemassa esineitä. Löysin kaikenlaista muuta, mutta niitä mustia kivikoruja ei enää ollut. Tulin takaisin autolle ja mukanani oli henkilöauton etuvalon kuori, jossa oli sisällä peili ja se heijasti muka hienosti valoa, jos sen sisään laittaisi jotain erityistä.

Keanu ja kuuma bussi

2006-01-28T02:49:00.000-08:00

Olimme paiskoneet viiden erityisporukassa kiireisen päivän ja onnistuttu nappiin. Porukalle oli varattu rentoutumista illaksi. Bussi oli suurelta kentältä lähtevän tien alussa, kun sen moottori jälleen, ties monettako kertaa, hidasti pyörimistään. Lopulta se vouvasi vain vaivoin. Nailonpaitaiset osastopäälliköt suolsivat neuvojaan kuskille ja tämän apumiehelle. Katselin ja kuuntelin heitä ja poistuin keskiovesta kuumalle asvaltille. Valtavan, harmaan metallisen auton takana oli valkoinen laatikko. Siinä olevan luukun kansi repsotti raollaan. Aukaisin luukun ja otin kiinni reiden paksuisesta tuuletusfiltteristä. Työnsin sitä sisäänpäin samalla kiertäen, kunnes se loksahti paikoilleen jääden ala-asentoon. Moottorin käyminen nostaisi se tietysti jälleen pikkuhiljaa ylöspäin. Bussin sisältä alkoi kuulua innostuneita ääniä.

Jäämättä kuuntelemaan sen pidempään palasin asemarakennukseen. Pienessä toimistossa kinasteltiin bussin kuumenemisasiasta. Harmaatukkainen. hihat ylös käärinyt mies tuli huoneeseen ja heitti kuin yli olan, että ainahan se bussi kuumeni, jollei sitä filtteriä fiksattu. Minä avasin silloin suuni ja sanoin tienneeni asiasta jo vuosia. Kerroin mitä nytkin olin tehnyt. Harmaatukkainen ja minä hymyiltiin toisillemme vinoa, tietävää hymyä. Olimme kumpainenkin kymmeniä kertoja yrittäneet selittää asiasta, mutta meidät oli vaiennettu, koska emme kuuluneet asiaa käsittelevään portaaseen.

Menin tupakkahuoneeseen, jossa muutama ihminen seisoskeli jutellen. Minulla oli päällä valkoinen kylpypyyhe sidottuna kainaloiden alta. Paljain jaloin tepsuttelin Keanun ohi ja kaivoin nurkkapöydän askista tupakan. Keanu tuli tarjoamaan tulta. Hän kysyi että tulethan Katili sitten varmaan sinne Lahteen illalla. Hän lisäsi, että hänelle olisi tärkeää, että tulisin. Ilman mitään velvoitteita. Lupasin ja aioin juuri kertoa hänelle miksi en ollut mennyt firman suuriin juhliin, kun huomasin firman esitteen baaripöydällä. Päätin näyttää kuinka monta vanhaa tuttua minulla oli tuossa viiden eri yhtiön sulautumassa. Ajattelin kertoa, etten mennyt. koska oli joskus rasittavaa selittää heille kaikille kaikki mitä olin vuoden aikana tehnyt. Esitteessä oli vain kaksi sivua. Ensimmäisellä oli firman tiedot, toisella sivulla olivat kaikki työntekijät, mutta ei yhtään nimiä. Siinä luki vain osasto ja sen alla esimerkiksi 5 jäppistä tai 3 söpöliini. Järkytyin miten ihmisten arvo oli laskenut näin alas. Laskin summassa nuo työntekijät yhteen ja kauhistuin. Suuren ulkomaisessa omistuksessa olevan firman, johon siis oli ostettu viisi vanhaa työpaikkaani, palveluksessa oli enää vain kourallinen ihmisiä. Kaikki ne kymmenet vanhat tuttuni, missä he olivat. Henkilöstöluettelon yllä oli maininta henkilökunnan harrastuksista: (1) runonkirjoitus, (1) kivääriammunta.

Kävelin Keanun luo valkoisessa kylpypyyhkeessä lanne notkahdellen ja sanoin ehdottomasti tulevani.

Sotatehtävä

2005-11-04T03:48:00.000-08:00

Saavuimme leiriin viimeisten auringonsäteiden valaistessa viistosti kumpuiselle alueelle ryhmittyneitä ihmisiä. Tunnelma oli järkytyksistä huolimatta odotusta ja toivoa täynnä. Lapset juoksentelivat pikkuisilla maa-alueilla, jotka vielä olivat vapaina. Pujottelimme tavaroiden ja keskusteluun vaipuneiden ihmisten välistä kohti suurta vihreää johtotelttaa. Meitä katsottiin, mitään ei sanottu ohi kävellessämme, mutta tunsimme monien käsien varovaiset kosketukset jaloissamme. Olimme omiemme joukossa, emme vain saaneet näyttää sitä. Perässämme kulkevat vartijat tyrkkäsivät aseidensa piipuilla meitä pysähtymään suuren teltan eteen. Teltan vieressä oli vanha ruostunut kuorma-auto, jonka kuormalavan puiset laidat olivat paikoin puhki kuluneet.

Seisoimme miehen kanssa hiljaa paikoillamme ja sitten johtoteltan sisältä astui kolme maastopukuihin pukeutunutta miestä. Etummaisena seisovasta näki heti, että hän oli komentaja tässä paikassa, kuulimme, kun vartijat takanamme ottivat asennon. Komentaja sanoi käskevällä äänellä jotain vieraalla kielellä ja vartijat poistuivat. Tuli hiljainen hetki. Komentajan takana olevat miehet pitivät konekivääreitä olkapäätään vasten ja seisoivat asentoihinsa jäykistyneinä, katseet horisonttiin luotuina. Komentaja sen sijaan katsoi meitä suoraan silmiin. Hänen katseensa viestitti meille pienen hetken lämpöä ja kannustusta. Sitten hän otti takaisin komentajan ilmeensä ja antoi jälleen vieraskielisen käskyn. Vartijat säntäsivät paikalle ja vierelläni olevaa miestä lähdettiin viemään leirin laidalla olevaa junaa kohti. Seisoin hetken lamaantuneena paikoillani, en tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä, miksi minut oli jätetty tähän. Sitten katsoin komentajaa ja hänen pieni nyökkäyksensä antoi minulle voimaa lähteä miehen ja häntä saattavien vartijoiden perään.

Saapuessani junanvaunun luo, oli mies jo sisällä ja vartijat siirtyneet kauemmaksi. Vilkaisin noita ilmeettömiä käskyläisiä ja kiipesin rautaisia askelmia pitkin vaunuun. Vaunun sisälle oli rakennettu eräänlainen salalokero. Sen seininä olivat vanhat öljyiset pressut, vastakkaisen puolen seinämässä oli jollain terävällä esineellä viilletty reikä. Tilassa oli pieni käsienpesuallas ja ohut letku hanoineen. Kun olin vaunussa katsoin miestä. Hän seisoi jäykistyneenä paikoillaan ja kun yritin kysyä, mistä oli kysymys, hän vain tuijotti etäisyyteen. Kauhu hiipi suoniini, oliko jokin mennyt pieleen ja tämä olikin teloituspaikka. Jaloistani tuntui menevän tunto. Mies ei vieläkään sanonut mitään ja yhtäkkiä reiästä ilmestyi sotilaan pää, hänen takanaan näkyivät toinenkin sotilaan kasvot. Kuului käskevä ääni ja mies siirtyi aukon luo tunnistettavaksi. Hän yritti piilotella minua selkänsä takana, mutta etummainen sotilas näki vilauksen minusta. Kuului jälleen käsky ja mies muutti paikkaansa niin, että sotilaat näkivät minut. Kuulin kuinka asetta ladattiin ja mies alkoi selittää oppimillaan yksinkertaisilla vieraan kielen sanoilla, että minä olin hänen vaimonsa. Minä yritin näyttää samaa käsimerkeillä, osoitin ensin miestä ja sitten itseäni etusormellani ja laitoin sen jälkeen kämmenen vuoron perään kummankin sydämen kohdalle. Oma sydämeni pamppaili rajusti katsoessani uhkaavan näköisten sotilaiden kasvoja ja heidän aseita piteleviä käsiään. Yhtäkkiä aukosta kurkkivat miehet puhuivat omaa kieltämme ja sanoivat, että meidän olisi parannettava esitystämme, jos aikoisimme selvitä rajan yli vaunussa ja oikea tarkastus tulisi suojatoimista huolimatta. Sitten he avasivat pressua ja pyysivät miehen ulos. Kuulin heidän vaimeat äänensä.

Olin yksin ja odotin. Join hiukan vesiletkusta ja hieroin likaisista kasvoistani suurimpia pois samalla. Minulla oli päälläni valkoinen mekko, joka oli nyt ryvettynyt ja repalainen. Tunsin tarvetta virtsata, mutta salalokerossa ei ollut minkäänlaista paikkaa tai astiaa johon olisin voinut tarpeeni tehdä. Oli vain tuo pieni allas, menin sen viereen ja aikani mietittyäni päättelin, että yltäisin juuri ja juuri sen ylle. Mutta nyt ei ollut hyvä hetki, oli odotettava vielä. Olimme lähdössä tehtävään enkä saisi vaarantaa sitä millään turhamaisella toiminnalla. Mies, jonka vaimoa minun piti esittää, oli minulle nykyään vain kaukaisesti tuttu. Aikoinaan olimme viettäneet paljonkin aikaa yhdessä, jopa rakastuneet, mutta viime vuosina emme juuri olleet toisiamme nähneet. Mietiskellessäni tätä, mies yhtäkkiä tuli takaisin vaunuun.