Savihevonen

Seisoin parkkipaikan laidalla ja olin muovannut savesta tulitikkulaatikon kokoisen kömpelön hevosen. Teos oli jo kovaa vauhtia kuivamassa ja jouduin veistämään kuivunutta savea saadakseni hevoselle jalat. Takajaloista tuli ensin hienon näköiset, ihailin niitä ja ne näyttivät aivan oikeilta hevosen jaloilta. Sitten veistin niitä vielä hiukan ja ne olivat yhtäkkiä niin ohuet, että olivat vaarassa katketa. Hevosen selkä ja pää olivat vielä muodottomia kun otin yhdestä takajalasta sormin kiinni ja väänsin. Jalka irtosi hevosesta nivelen varassa. Etujalat irtosivat nivelille parina. Nivelkohdat olivat murtuneet ja minun piti vielä tehdä paljon sormin muovaustyötä, että saisin hevosen vatsan ehjäksi. Sitten kuulin mainoksen. -Huippuunsa viritetty muovaustyö nähtävänä Mittatiedon sivulla.Menin parkkipaikan laitaan, jossa kasvoi sireenipensaita. Näin hienosti kiiltävän konepellin ja vein kasvoni aivan lähelle sen pintaa, pieniä naarmuja näkyi ja joissain kohdissa savi oli hiukan paakkuuntunut. Mutta se oli hienosti muovailtu. Jatkoin katsomista, konepellistä taaksepäin ei ollut tuulilasia tai kattoa. Mietin, että ei tietenkään, ei noin pienestä savimäärästä sellaisia olisi saanut. Takaosa oli musta heteka. Se tuntui minusta huijaukselta ja katsoin ympärilleni voisiko jollekin kertoa asiasta.

Tarpeeton ja vapaa

Istuin työpaikan ulkopuolella rappusilla ja polttelin tupakkaa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja nautin olostani. Oli hyvä olla. Sitten muistin, että minun pitäisi mennä toimistoon. Tupakatkin olivat siellä ja matkustin hissillä ylös. Avasin toimiston oven ja siellä oli kiireinen kaaos. Kaikissa looseissa oli paljon papereita ja ilmassa oli puhelinten pärinää. Kukaan ei katsonut minua ensin, mutta tunsin, että minua tarkkailtiin. Kävelin toimiston kauimpaiseen nurkkaan ja siellä oli kolme naista seisomassa kumartuneena tietokoneen ja printterin ääreen. He elehtivät käsillään ja heillä oli suuria ongelmia saada papereita kuntoon. Määräaika oli lähellä eikä mitään ollut vielä valmiina. Neljäs nainen istui käytävällä tuolissa ja katsoi tyynesti eteensä. Pomo tuli huitovien naisten luokse ja stressi kasvoi kasvamistaan. Mutta koska he olivat juuri aloittaneet firmassa, he eivät sanoilla tai ilmeillä uskaltaneet ilmaista, että kaikki oli päin mäntyä. Yksi nainen vastasi pomon tiukkeneviin kyselyihin ojentamalla käsiään tietokonetta kohti ja yritti kertoa, että työ edistyi kyllä, mutta järjestelmä oli sotkussa. Eräs vanhoista työntekijöistä tuli omasta loosistaan paikalle auttamaan. Hän selitti rauhallisesti jotain siitä mitä pitäisi tehdä. Sitten hän tuli käytävällä istuskelevan naisen luo ja pyysi tätä viemään joitain papereita. Istuva nainen heräsi henkiin ja nousi toimittamaan asiaa. Vanha työntekijä puisteli päätään, istuva nainen oli aloitekyvytön.

Minä siirryin pois säpinän luota ja istahdin looseja vastapäätä olevalle seinälle pienen pulpetin ääreen istumaan. Minua alkoi hymyilyttää, koska minun tarvitsi enää vain olla paikalla, ei enää puuttua työntekoon. Paikaltani näkyi pieni keittiö, jossa oli hirveä sekasotku. Siellä käväisi kiireesti piipahtamassa useita ihmisiä ja tiskipöydän vieressä oli vanhentuneita leivoksia tarjottimella. Mietin lähteä jälleen tupakalle ja aloin etsiä askia, mutta se olikin siellä kaaosnurkassa käsilaukussani, enkä voinut mennä sinne.

Yhtymän suuri johtaja saapui keittiöön pakettien kanssa. Hänellä oli syntymäpäivä ja hän halusi tarjota jotain erikoisherkkuja toimistoväelle. Hänellä ei ollut paljoa työvelvollisuuksia, hän vain hymyili ja kulutti firman rahaa. Nyt hän selosti kuinka oli ostanut 300 erikoisleivosta, mutta olikin saanut ehkä vain 150, koska ne olivat maksaneet niin paljon. Tarjoilu järjestettiin pulpettini viereen käytävän pöydälle. Siinä oli mansikoita vispikermassa, jokainen erillisenä. Erikoisleivokset olivat puolitettuja, kullan värisiä kirjaimia, jotka olivat jotain aivan erityisen hienoa herkkua.

Lähdin ulos ja ajattelin tupakoita, jotka olivat jääneet toimistoon. Sitten taas tuli onnellinen olo, minä pystyin kesken päivän vain kävelemään hiekkaista tietä pitkin. Yhtäkkiä olin toimiston eräässä huoneessa, jossa oli yksi toimistopöytä, jonka takana eräs nuori nainen puhui puhelimessa. Yhtymän rahaa kuluttava johtaja astui huoneeseen hymyilevänä ja kiireisen oloisena ja heitti suuren, pullottavan ruskean kirjekuoren nuoren naisen pöydän kulmalle ja sanoi, että siinä ovat Putkikulman paperit. Minä istuin mustassa kankaisessa nojatuolissa kahvipöydän ääressä ja harmistuin johtajaan, koska hän aina toi Putkikulman paperit meille, vaikka sen firman asioita oli vuosia hoitanut Heidi. Sanoin johtajalle, että paperit kuuluvat Heidille, kuten ovat jo vuosia kuuluneet. Hän nappasi kuoren käteensä, mutta alkoi jankuttaa naama rutussa, että hänenkö tässä pitäisi jättää kaikki tärkeät tapaamiset ja viedä kuori. Minulla oli käsin tehtävä työ kesken, enkä sanonut ensin mitään. Johtaja oli jo menossa ovesta, kun hän palasikin ja alkoi jälleen jankuttaa. Hän halusi, että minä olisin nöyrä ja ymmärtäisin miten korkea-arvoinen hän oli. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä kumarrella häntä enää, olinhan jo lopettamassa työni ja roikuin vain loppuajan toimistossa. Silti sanoin hänelle, että ookoo, jätä vain se kuori minulle, minä vien. Hänpä ei hyväksynyt äänenpainoani ja asennettani vaan jankutti edelleen kiireistään sekä heittäytyi marttyyriksi. Lopulta käänsin katseeni häneen ja pyysin anteeksi asennettani. Painoin pääni alas ja sanoin anteeksi monta kertaa ja että en olisi saanut käyttäytyä niin huonosti ja että totta kai minä vien sen kuoren. Sitten pomo oli tyytyväinen ja minä sain pistää poskeni hänen kättään vasten.

Vihainen joki

Olin muuttanut samassa kaupunginosassa sijaitsevaan toiseen asuntoon. Minua väsytti ja kodissa tuntui olevan rauhattomasti kaikki epävalmista. Yhtäkkiä kotiini ilmestyi lapseni, joka makasi sohvalla ja luki lehtiä jalkojaan heilutellen ja iloisesti puhua räpättäen. Hänellä oli vapaapäivä ja hän halusi viettää aikaa luonani. Kun katsoin ja kuuntelin häntä näin, että hän oli minä pienenä, välillä aikuisempana, mutta hiukan lapseni näköinen. Siksi kutsun häntä tässä unessa Lapsiminäksi, hän oli minun toinen olioni. Lapsiminä alkoi pyytää, että menisimme syömään hienon voileivän ja juomaan kahvia kahvilaan, koska hän tahtoisi jotain hauskuutta. Minua väsytti ja pääni painui sohvaa vasten. Kun hän jatkoi pyytämistään, yritin selittää, että ruoka tulisi kohta, mielessäni olin ärsyyntynyt, koska halusin vain saada kotini järjestykseen ja olla rauhassa. Sitten kuitenkin hänen innostuksensa tarttui ja lähdimme ulos.

Tulimme kadulle ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani kotiin, minulla ei ollut avaimia, ei puhelinta eikä rahaa. Lapsiminä oli menossa etsimään kahvilaa. Sanoin hänelle, että lähellä on eräs tosi hyvä kahvila, josta sai hyviä leivonnaisia ja hän lähti liikkeelle. Minä en pystynyt liikkumaan, halusin vain soittaa huoltomiehelle, että tulisi avaamaan oveni ja saisin tavarani. Kysyin Lapsiminältä puhelinta, mutta sillä ei voinut soittaa. Kadun toisella puolella oli isännöitsijän toimisto, mutta kello oli viisi yli viisi. Jäin lamaantuneena seisomaan kotini eteen ja Lapsiminä ryntäsi kadun toiselle puolelle, jossa oli eräänlainen nuorisotalo. Menin lopulta sinne perässä ja siinä aulassa Lapsiminä istui jalat heiluen puhumassa mustaan puhelimeen jonkun kaverinsa kanssa. Hän ei katsonut minua vaan jatkoi puhumista. Yritin viestittää, että tuolla puhelimella voisi soittaa huoltomiehen vaikka epäilinkin, että se oli vain nuoripuheluita varten. Yhtäkkiä huomasin, että maisemat liikkuivat, kun katsoin ikkunoista ulos. Nuorisotila olikin liikkuva bussi ja huusin Lapsiminälle että lopettaisi heti puhelun, meidän oli päästävä pois täältä. Vihaisena ja närkästyneenä hän paiskasi luurin paikoilleen. Seurasin jonkun aikaa bussin liikkeitä, mutta se vain jatkoi kauemmas ja kauemmas kotoani.

Bussi tuli alaspäin viettävälle kapenevalle hiekkatielle ja huusin kuljettajalle, että tahdoimme jäädä pois, että olimme vahingossa joutuneet kyytiin. Kuljettaja katsoi peruutuspeilistä ja jarrutti. Hän kertoi, etteivät hekään minnekään erityisesti ole matkalla, kunhan kiertelevät ja palaavat sen jälkeen, voisimme aivan hyvin olla kyydissä kierroksen ajan. Mutta minä halusin ehdottomasti pois ja palata kotiin. Astuimme hiekkatielle ja bussikuski kysyi mitä aioimme tehdä. Sanoin, että kävelisimme taaksepäin samaa reittiä mistä bussi oli tullut. Kuski varoitteli meitä ja epäili tokko jaksaisimme, mutta minä kerroin meidän kyllä jaksavana. Hiekkainen tie oli laakson pohjalla ja ylhäällä kulkivat kumminkin puolin korkea-aitaiset moottoritiet, joilla autot liikkuivat pelottavan kovaa vauhtia. Kuski varoitteli meitä lopuksi ainakaan menemästä sinne, se oli ehdottoman vaarallista.

Bussin lähdettyä seisoimme hiekkaisella tiellä ja mietimme olisiko kotimatka todellakin useita kymmeniä kilometrejä. Sitten sisumme ja seikkailutahtomme puhalsi meihin henkeä. Tässä olimme Lapsiminän kanssa aina olleet yhdestä puusta veistettyjä, mitä vaikeampi ponnistus, sen sinnikkäämmin ponnistelimme päämäärää kohti. Lähdimme nousemaan tietä pitkin kotia kohti. Mäen päälle saavuttuamme tie oli tasaisempi ja jatkoimme matkaa. Yhtäkkiä edessämme virtasi julman vihainen joki, jonka raivoisa virtaus imaisi meitä töyräältä ja kaappasin Lapsiminän hartioista taaksepäin, turvaan. Joki ei näyttänyt tuleva mistään, se virtasi vain tien poikki, eikä ollut mitään mahdollisuutta ylittää sitä. Katsoimme sivullemme ja siinä oli laaja vesialue, jonka toisella puolella näimme ihmisten vaikeasti rantakivillä kompuroiden etenevän samaan suuntaan mihin mekin halusimme mennä. Suuren vesialueen toisella puolella oli matalikko, jossa ihmiset kävelivät töihin vyötäröä myöten vedessä kahlaten. Mutta me emme voineet päästä sinne toiselle puolelle, joten lähdimme hiekkatietä samaa paikkaa kohti, missä olimme jääneet bussista.

Lähdimme kävelemään siihen suuntaan, jonne bussi oli jatkanut jätettyään meidät kyydistä. Ylhäällä kulki leveitä moottoritiesiltoja ja pian ajotie loppui. Tilalle ilmestyi rautatiekiskoja. Oli tullut melko hämärää ja pinnistelimme kiskojen välissä. Sitten näimme pysäkin ja kiirehdimme sen luo toiveikkaina. Seisoessamme pysäkillä huomasin bussin 615, joka kulkee läheltä kotiani, mutta bussin valot olivat poissa päältä ja ajoi kaukana pysäkistä. Kun se oli ohittamassa meitä, sen kuljettaja katsoi meitä tosi tarkkaan ja pitkään, aivan kuin olisi tuntenut taikka halunnut meidät kyytiin. En kuitenkaan tehnyt pysäytysmerkkejä, katsoin vain takaisin. Pysäkillä on selailtava peltitaulukko, pelleissä luki bussien ja junien linjanumeroita. Näin muutamia tutunnäköisiä bussilinjanumeroita, mutta en ehtinyt tarkastella niitä sen paremmin, koska pysäkille alkoi tulla ihmisiä. Ajattelin, että joku liikenneväline oli selvästikin nyt tulossa. Pysäkillä naurettiin ja leikittiin vaaleamekkoisen pikkulapsen kanssa, odottajille ehti syntyä mukava yhteydentunne. Sitten junanvaunu saapui. Se oli harmaan metallinen yksi ainoa vaunu, joka kulki äänettä sähköllä. Se tuli pysäkille kovaa vauhtia ja pysähtyi äkisti. Kaikki muut pysäkillä olijat nousivat vaunuun, minä ja Lapsiminä jäimme seisomaan paikoillemme, vaunu oli menossa jonnekin kaukaiseen lähiöön, eikä auttaisi meitä kotiin päin.

Menin jälleen katsomaan peltistä linjataulukkoa. Nyt siinä ei enää ollut yhtään bussilinjaa, vain yksivaunuisten Dream Line junien sekä toisenlaisten, eriväristen yksivaunuisten aikatauluja. Katsoin laiturilta alas ja huomasin, että siinä oli vain risteileviä kiskoja, ei tietä lainkaan. Kaivoin taskuja ja löysin viisi euroa, niillä pääsisimme kotiin, kunhan löytäisimme oikean bussin. Tuttumies käveli luoksemme. Hänelläkään ei ollut rahaa kuin bussimatkaa varten. Huomasin kiskojen toisella puolella niityn ja ajattelin, että jos pääsisimme sinne, siellä voisi kulkea maantie. Koikkelehdimme kiskojen yli ja nousimme pienelle kumpareelle niityn laidalla. Siinä kulki matala ruskeavetinen kapea joki. Joessa kellui kaikenlaista romua. Joen töyräällä istui pariskunta juomassa, he nauroivat. Katsoin alas jalkojeni juureen ja siinä makasi verkkaripukuinen mies kasvot alassuin vedessä. Hän oli kuollut. Hänen vierellään seisoi toinen mies, joka säpsähti ja alkoi ikään kuin leikkiä kuolleen miehen kanssa saadakseen meidät uskomaan, ettei mistään vakavasta ollut kyse. Otin Lapsiminää hartioista ja tiukasti ja kuiskaamalla puhuen johdatin meidät pois vaaran ilmapiiristä. Oli tullut vieläkin pimeämpää. Lähdimme eteenpäin ratakiskojen vieressä kulkevia kapeita hiekkapolkuja pitkin kävellen.

Saavuimme kohtaan, jossa kiskot risteytyivät. Yksivaunulliset ajoivat luodin nopeasti ja niiden väliin jäi vain alle metrin pituisia rakoja, kun ne ohittivat toisensa. Ajattelin, kuinka raskasta olisi olla kuljettaja alati noin vaarallisessa ja vaativassa työssä, vaunuja tuli sitä paitsi jatkuvalla syötöllä, ei ollut mitään taukoa. Toiset menivät idästä länteen, toiset lännestä itään ja ne sukkuloivat pohjoisesta etelään kulkevien vaunujen kanssa yhdessä risteyspisteessä. Onnistuimme pääsemään sivupolulle ja yhtäkkiä olimme vaunussa. Yritimme matkustaa edes osan matkaa maksamatta. Istuin kolmen istuttavalla penkillä, Lapsiminän ja minun välissä oli tyhjä paikka, Tuttumies seisoi meitä vastapäätä. Keskellemme istui rähjäinen, tukeva mies, joka heti alkoi haistella kuuluvasti ilmaa ja sanoi, että haiseepa pahalta. Hän katsoi Lapsiminää kohti ja alkoi haukkua naisia, jotka eivät hoida välilihan tulehdustaan, se pitäisi hoitaa kuntoon, ettei haju olisi noin kuvottava. Vaistosin, että Lapsiminä tunsi olonsa surkeaksi ja masentuneeksi. Tarrauduin vieressä istuvan miehen collegepaitaan kaikilla voimillani ja sanoin hänelle, että nyt olet kuule puhunut tarpeeksi pahaa ja pelkkien käsivarsieni voimilla nostin hänet pystyyn ja aloin työntää häntä poispäin. Sanoin, että hän voisi nyt mennä istumaan jonnekin ihan muualle. Hänen kaverinsa remusivat siinä lähellä, mutta mies meni pois.

Olimme ulkona, tämä paikka oli juna-asema. Missään ei näkynyt muuta kuin yksivaunullisia, ruskeita junaraiteita, betonisia pilareita. Sitten löysimme portaat. Ne olivat kuin Vekkulan portaat, metalliset, muutaman senttiä leveät askelmat liikkuivat eri tahtiin. Kaide oli parinkymmenen sentin pätkissä sinne tänne kiinnitettynä. Lapsiminä meni edelläni. Minun oli todella vaikeaa pitää jalkani sivuosia portaiden kapealla askelmalla enkä löytänyt yhtään pätkäkaiteen palaa, josta olisi voinut ottaa tukea. Pääsin kuitenkin ylös. Siellä ei ollutkaan asemaa, vain metallinen laituri ja lisää betonisia pilareita. Ja siellä kulki pääjunarata. Tasanteen vieressä oli suuri varastorakennus, mutta sinne ei päässyt mitään kautta. Edessäpäin radan vierellä oli suuria metallisia telineitä, joiden tarkoitusta en tiennyt. Katsoin tasanteelta toiseen suuntaan ja näin pienen kirkon. Se oli kuin jäänyt liikenteen rakentamisen loukkoon. Siellä kasvoi vihreää ruohoa, hiekkaisen pihan ympärillä oli puita ja näin touhuavia ihmisiä. Tuttumies sanoi olleensa siellä työssä ja hänen pitäisikin mennä selvittämään maksamattomat ylityörahat. Lähdimme kirkkoa kohti.

Saavuimme kirkon pihalle ja hymyilevät ihmiset tulivat tervehtimään Tuttumiestä, joka esitteli minut ja Lapsiminän. Ihmiset alkoivat puuhata meille kahvia ja syötävää. Lapsiminä ja minä menimme pieneen pukuhuoneeseen ja Lapsiminä riisui kaikki vaatteensa. Ajattelin, että sen vaunussa puhuneen miehen vuoksi. Minä riisuin päällysvaatteet, että Lapsiminä ei tuntisi oloaan orvoksi. Menin saliin, jonka nurkassa oli kahvipöytä. Tuttumies ja hymyilevät naiset puuhasivat kahvia ja rahapapereita. Käännyin ja näin Lapsiminän kyhjottävän alastomana salin seinää vasten istuvassa sikiöasennossa. Hän oli muuttunut aivan pieneksi lapseksi, siinä olin minä. Sitten hän olikin nuori minä. Sanoin hänelle että menisi pukemaan jotain päälleen, etteivät noin isot tytöt enää voi olla alasti. Hän puki alushousut ja paidan ja tuli pöydän luokse innoissaan selittäen. En oikein saanut selvää mistä Lapsiminä puhui. Hän elehti käsillään ja liikkui levottomasti, hän kuiskaili kovalla äänellä vieraille ihmisille asioitaan, joita nämä eivät ymmärtäneet. Minä istuin tuolissa lyhyessä paidassani ja alushousuissa ja eräs nainen alkoi heilutella päätään näyttääkseen, ettei Lapsiminällä ollut kaikki kohdallaan. Lapsiminä oli noussut ikkunakorokkeelle ja esiintyi sieltä kaikille. Minä sanoin jotenkin negatiivisesti huolestuneelle naiselle puolustaakseni Lapsiminää, että ei siinä mitään kummallista ollut, se menee ohi. Että se on vain pieni maniakohtaus ja normaalioloissa pysyy ihan aisoissa. Silloin Lapsiminä loukkaantui minun sanoistani ja alkoi riehua. Ikkunalta oli pitkä matka maahan ja Lapsiminä alkoi kirkua itkunsekaisena ja uhkasi hypätä. Yritin ottaa hänestä kiinni, mutta olin pelästynyt ja voimaton.

Mökkiretki

Kävelimme jalankulkukäytävää pitkin, vieressä kasvoi mäntyvoittoista metsää. Katselin jalkoihin ja huomasin muutamia muurahaisia silloin tällöin kipittelemässä. Aivan tien vieressä oli kunnon kokoinen muurahaiskeko ja lähestyin sitä ikään kuin ylhäältä päin. Mutta keossa ei ollut mitään kuhinaa, läheltä katsottuna se vaikutti kostealta. Vähän matkan päässä oli toinen, hieman pienempi keko, sekin eloton. Katsahdin ylös mäen päällä häämöttävää valkoista koulurakennusta ja ajattelin, että oli todella hätävarjelun liioittelua myrkyttää näinkin kaukana sijaitsevia muurahaiskekoja. Samalla muistin, että keot ulottuvat paljon myös maan pinnan alle ja aloin varovaisesti katsella, mihin eloon jääneet olisivat muuttaneet. Luulin jo nähneeni uuden keon alun, mutta se olikin vain suuri kivi. Hiukan hirvitti, en uskonut muurahaisten olleen kovinkaan hyvällä tuulella moisesta.

Nousimme koulun parkkipaikalle. Joku selitti, että ruskeaksi muuttuneet pikkumännyt olivat varsinainen kiusa autoilijoille. Kerrankin eräs bändi oli pitänyt koko kuukauden viittä autoaan mäntyjen alla ja kaikki autot olivat tuhoutuneet, syöpyneet ja tulleet reikiä täyteen sekä muuttuneet käyttökelvottomiksi. Katselin viittä ruipelon näköisiä, ruskeaa mäntyä ja yritin pysyä niistä kauempana. Odottelimme rehtoria, joka tulisi tuomaan mökkisopimuksen ja kertoisi, mistä avaimet saa. Olimme maksaneet mökistä jo etukäteen. Mökki oli koulun käytössä, mutta kesäkautena sitä vuokrattiin muillekin. Me olimme menossa sinne yhdeksi yöksi ja se maksoi 40 euroa. Sitten kuskimme, joka oli vanhan, 80-luvun työpaikkani mies, saikin päähänsä odotellessamme, että hän käväisee työpaikallaan, joka oli aika lähellä. Hän kipusi alas portaita ja samalla koulusta tuli muutamia opiskelijoita. Heidän edellään eräs opettajista myös kiipesi rappuja pitkin alas. Vaalea, 16-17-vuotias poika ja hänen kalpeaihoinen, huppupäinen kaverinsa yritti tehdä opettajaan vaikutusta ja he jäivät kanssamme parkkipaikan laidalle nojaamaan kaiteeseen. Kun vaalea poika sai kuulla, että olimme menossa mökille, hän jotenkin hermostui. Käsitin niin, että mökillä oli pidetty liiallista elämää ja meidän menomme paljastaisi jotain ei-miellyttävää. Sitten poika alkoi kehua vanhempia naisia ja sanoi heitä ihanan joustaviksi ja viisaiksi. Tajusin, että hän oli paatunut, mutta silti annoin hänen puhua vähän aikaa. Hän silitteli poskeani ja maanitteli eli vonkasi. Kun kerroin hänelle, että minä en ole sellainen nainen, hän hermostui ja sanoi, että olinkin vanha, läski akka, eikä hän mitään olisi oikeasti halunnutkaan kanssani.

Avaimet, joita oli viisi, olivat nyt seinällä puisessa telineessä, mutta kuskimme ei ollut palannut. Minä arvasin, että hän oli sortunut juopottelemaan. Ensin kuitenkin jaoin avaimet kaikille, itselleni otin kuskinkin avaimen ja lähdin rullamatolla hänen peräänsä. Matossa oli pyörät alla ja sitä pystyi ohjaamaan vartalon liikkeillä. Kapeasta ovesta tulimme kuskimme työpaikalle, mutta häntä ei enää näkynyt. Muut miehet olivat kiireisen näköisiä. Palasimme koulun parkkipaikalle ja päätin, että palautamme avaimet. Keräsin ne ja sovitin ne puiseen telineeseen, johon ne sopivat niille tehtyihin reikiin. Harmittelimme maksamaani vuokrarahaa, mutta minä sanoin, että siinä ei ole mitään epäselvyyttä kuka sen maksaa. Kuljettaja maksaa, kunhan selviää. Lähdimme kaupunkiin metrolla.

Rautatieasemalla oli käynnissä mainoskuvaukset, joissa esiteltiin monipuolista tunnelielämää. Katsoimme materiaalia, jossa ensin oli kuvattu se puoli asemalta, jossa oli vain miespuolisia homoja. Filmillä oli värikästä liikuntaa, musiikkia ja hassuttelua. Yhtäkkiä näin vaalean pojan ja hänen huppupäisen kaverinsa esiintyvän homoina ja ajattelin, että justiinsa, tekevät mitä vain rahasta, tuskinpa vain edes kaikki tiesivät ja teki mieli kertoa huijauksesta. Sitten filmillä esiteltiin naisten boutique- ja kauneussalonkipuolta. Siinä oli kokolattiamaton peittävän käytävän kummallakin puolella meikkaamoita, kampaajia, kenkäkauppoja ja toimisto, jonka eräs naistyöntekijä hoki ärsyttävän kovalla äänellä moneen kertaan, että hän menee lomalle Andorriin, Andorriin, Andorriin. Ympärillä olevat naiset olivat äkämystyneitä ja sitten minä huusin naiselle, että jollei suu mene kiinni hän menee hyvin pian ikkunasta kadulle.

Serkkulassa

Oli aamun varhainen hetki ja hiippasimme serkkupojan kanssa ulos nukkuvasta talosta. Olimme katsoneet toisiamme silmiin ja sanattomasti sopineet menevämme harrastamaan seksiä ulos, kun kukaan ei vielä ollut liikkeellä. Talon lähellä kulkevalla tiellä kuitenkin jo velipoika ajeli polkupyörällä ja teki hyppytemppuja. Puhuin hänelle ja sovimme, ettei hän kertoisi kenellekään. Hän sanoi, että särmi pitää laittaa, koska hän ei halua nähdä. Menimme patjalle, joka oli tien varressa ja vedimme verhoja eteen. Paikka oli kuitenkin liian avoin, naapurin talostakin siihen näkyi ihan liian selvästi. Serkkupoika ehdotti, että mennään hänen paikkaansa. Kuljimme talon ohi sen toiselle puolelle ja siinä, vessatien vieressä nurmikolla oli serkkupojan patja. Paikka näkyi vain niille, jotka kävisivät veskissä. Kiistelimme siitä kumpi olisi päällä, minä sanoin, että en todellakaan halua olla se, joka siinä näkyy, jos joku sattuu yllättämään. Sitten serkku alkoi hommiin ja hetken oli ihan kutittavan ihanaa, kunnes vessapolulla häivähti jonkun varjo. Vetäisin salamana peiton päällemme ja työnsin serkkupojan pois päältäni. No se oli serkun isä, joka vähän hämillisenä tervehti meitä, leikimme juttelevamme niitä näitä.

Sisällä talossa oli valtaisa määrä väkeä, suurin osa vanhoja ihmisiä, oli kahvitarjoilu. Täti pyysi minua ottamaan kahvia ja pullaa. Hellan kulmalla oli pelkkiä kuppeja, katsoin ympärilleni ja huomasin, että ihmisillä oli pelkät kupit. Täti ei jostain syystä ollut kattanut lautasia lainkaan. Otin keltaisen kupin ja täti kaatoi siihen kahvia. Vanhemmat ihmiset olivat kaikki minulle tuntemattomia. Joukossa oli kuitenkin serkkutyttöni pohjoisesta, jonka tunnistin, vaikka hän olikin hirveän vanhentunut. Siellä oli myös kaksi muuta serkkupoikaani, toinen pohjoisesta, toinen etelästä. Pohjoisen serkkupoikani ei ollut vanhentunut. Halusin näyttää kaikille serkuille kotisivuni ja taidettani.

Huomasin yhtäkkiä, että kello oli viisi iltapäivällä ja katsoin valmiiksi, missä täti piti puhelintaan. Olohuoneen nurkassa oli piironki, jonka päällä erotin valkoisen puhelimen luurin. Minun pitäisi soittaa isäpuolelle, jotta hän olisi ajokunnossa ja tulisi vastaan. Laskin, että ehtisin vielä käydä kaupassa ja ostaa keskaria. Mainitsin kotiin lähtemisestä ja joku alkoi kaivaa juna-aikatauluja. Minä kauhistuin ja aloin kailottaa, ettei minulla ollut mitään rahaa. Sitten täti sanoi, että eräs pariskunta on menossa kotikaupunkiini, heillä ehkä olisi tilaa autossaan. Puhuin tämän pariskunnan naiselle, mutta hän ei vastannut, vaan etsi jotain sukulaistaan joukosta katseellaan. Hermostuin ja vaadin saada vastausta, saisinko kyydin kotiin vai ei.

Oli kiire, olimme menossa autolle ja keräsin juhlakansaa väistellen tädin olohuoneesta kamojani. Musta kassi ja kaksi kangaskassia. Mustassa kassissa oli kamera ja sillä oli pakko ottaa pari kuvaa, vaikka olikin tulipalokiire. Tavaroita oli tipahdellut kasseista vaatteita pursuavalle nojatuolille ja piirongin rojun joukkoon. Keräsin mielestäni kaikki ja syöksyin eteiseen. Pohjoisen serkkupoikani odotti minua ja otti minut kainaloonsa. Muut vitsailivat, että serkkupoika oli sitten vierustoverinsa valinnut, se olin minä. Väyvättelivät, että serkkupoika oli ihan heikkona minuun. Pohjoisen serkkupoika tokaisi heille, että miksei olisi, Katili on niin suloinen.

Tulimme auton luo, se oli pikkubussi, jossa oli kahdeksan istumapaikkaa eikä siinä ollut kattoa. Istahdimme pohjoisen serkun kanssa takapenkeille ja bussi lähti matkaan. Talolta lähdettyä oli valtavan jyrkkä alamäki ja jäimme serkun kanssa pois, koska epäilimme jarrujen kestämistä täydessä kuormassa. Auto menikin edellämme kovasti kitisten, pääsimme alhaalla takaisin kyytiin ja matka jatkui.

Tulimme ulkomaille, muu porukka meni käymään jossain museon tapaisessa, jossa oli valoja välkkyvä puolikaariportti. Me jäimme pohjoisen serkun kanssa bussin viereen. Katu oli kivetty suurilla graniittilaatoilla ja huomasin juuri ennen muun porukan palaamista joen yli johtavan sillan pielessä pyöreän syvennyksen, jossa oli kuivunut suihkulähde. Siinä oli mielenkiintoisia pikku tavaroita. Aloin kerätä niitä käsiini. Tummasta kivestä sileäksi hiotut kivikorut, joissa oli eläinhahmoja. Eräässä korussa eläinhahmo suureni ja pieneni, kun korua piti paikallaan. Minä tiesin kertoa, että tässä maassa oli tällainen hieno tapa, että hyvät tavarat jätettiin tällaisiin paikkoihin, että tarvitsevat voivat niitä ottaa. Paikassa oli mustia muovipuseeja, joissa oli kaikenlaista mielenkiintoista, mutta meillä oli kiire, enkä ehtinyt ottaa kuin muutaman jutun mukaani. Jouduin juoksemaan bussin perässä, koska se oli jo ajanut liikennevaloihin. Löytämäni esineet tipahtelivat juostessa nupukiville.

Päästyäni auton luokse sain luvan käydä hakemassa esineitä. Löysin kaikenlaista muuta, mutta niitä mustia kivikoruja ei enää ollut. Tulin takaisin autolle ja mukanani oli henkilöauton etuvalon kuori, jossa oli sisällä peili ja se heijasti muka hienosti valoa, jos sen sisään laittaisi jotain erityistä.

Keanu ja kuuma bussi

Olimme paiskoneet viiden erityisporukassa kiireisen päivän ja onnistuttu nappiin. Porukalle oli varattu rentoutumista illaksi. Bussi oli suurelta kentältä lähtevän tien alussa, kun sen moottori jälleen, ties monettako kertaa, hidasti pyörimistään. Lopulta se vouvasi vain vaivoin. Nailonpaitaiset osastopäälliköt suolsivat neuvojaan kuskille ja tämän apumiehelle. Katselin ja kuuntelin heitä ja poistuin keskiovesta kuumalle asvaltille. Valtavan, harmaan metallisen auton takana oli valkoinen laatikko. Siinä olevan luukun kansi repsotti raollaan. Aukaisin luukun ja otin kiinni reiden paksuisesta tuuletusfiltteristä. Työnsin sitä sisäänpäin samalla kiertäen, kunnes se loksahti paikoilleen jääden ala-asentoon. Moottorin käyminen nostaisi se tietysti jälleen pikkuhiljaa ylöspäin. Bussin sisältä alkoi kuulua innostuneita ääniä.

Jäämättä kuuntelemaan sen pidempään palasin asemarakennukseen. Pienessä toimistossa kinasteltiin bussin kuumenemisasiasta. Harmaatukkainen. hihat ylös käärinyt mies tuli huoneeseen ja heitti kuin yli olan, että ainahan se bussi kuumeni, jollei sitä filtteriä fiksattu. Minä avasin silloin suuni ja sanoin tienneeni asiasta jo vuosia. Kerroin mitä nytkin olin tehnyt. Harmaatukkainen ja minä hymyiltiin toisillemme vinoa, tietävää hymyä. Olimme kumpainenkin kymmeniä kertoja yrittäneet selittää asiasta, mutta meidät oli vaiennettu, koska emme kuuluneet asiaa käsittelevään portaaseen.

Menin tupakkahuoneeseen, jossa muutama ihminen seisoskeli jutellen. Minulla oli päällä valkoinen kylpypyyhe sidottuna kainaloiden alta. Paljain jaloin tepsuttelin Keanun ohi ja kaivoin nurkkapöydän askista tupakan. Keanu tuli tarjoamaan tulta. Hän kysyi että tulethan Katili sitten varmaan sinne Lahteen illalla. Hän lisäsi, että hänelle olisi tärkeää, että tulisin. Ilman mitään velvoitteita. Lupasin ja aioin juuri kertoa hänelle miksi en ollut mennyt firman suuriin juhliin, kun huomasin firman esitteen baaripöydällä. Päätin näyttää kuinka monta vanhaa tuttua minulla oli tuossa viiden eri yhtiön sulautumassa. Ajattelin kertoa, etten mennyt. koska oli joskus rasittavaa selittää heille kaikille kaikki mitä olin vuoden aikana tehnyt. Esitteessä oli vain kaksi sivua. Ensimmäisellä oli firman tiedot, toisella sivulla olivat kaikki työntekijät, mutta ei yhtään nimiä. Siinä luki vain osasto ja sen alla esimerkiksi 5 jäppistä tai 3 söpöliini. Järkytyin miten ihmisten arvo oli laskenut näin alas. Laskin summassa nuo työntekijät yhteen ja kauhistuin. Suuren ulkomaisessa omistuksessa olevan firman, johon siis oli ostettu viisi vanhaa työpaikkaani, palveluksessa oli enää vain kourallinen ihmisiä. Kaikki ne kymmenet vanhat tuttuni, missä he olivat. Henkilöstöluettelon yllä oli maininta henkilökunnan harrastuksista: (1) runonkirjoitus, (1) kivääriammunta.

Kävelin Keanun luo valkoisessa kylpypyyhkeessä lanne notkahdellen ja sanoin ehdottomasti tulevani.

Sotatehtävä

Saavuimme leiriin viimeisten auringonsäteiden valaistessa viistosti kumpuiselle alueelle ryhmittyneitä ihmisiä. Tunnelma oli järkytyksistä huolimatta odotusta ja toivoa täynnä. Lapset juoksentelivat pikkuisilla maa-alueilla, jotka vielä olivat vapaina. Pujottelimme tavaroiden ja keskusteluun vaipuneiden ihmisten välistä kohti suurta vihreää johtotelttaa. Meitä katsottiin, mitään ei sanottu ohi kävellessämme, mutta tunsimme monien käsien varovaiset kosketukset jaloissamme. Olimme omiemme joukossa, emme vain saaneet näyttää sitä. Perässämme kulkevat vartijat tyrkkäsivät aseidensa piipuilla meitä pysähtymään suuren teltan eteen. Teltan vieressä oli vanha ruostunut kuorma-auto, jonka kuormalavan puiset laidat olivat paikoin puhki kuluneet.

Seisoimme miehen kanssa hiljaa paikoillamme ja sitten johtoteltan sisältä astui kolme maastopukuihin pukeutunutta miestä. Etummaisena seisovasta näki heti, että hän oli komentaja tässä paikassa, kuulimme, kun vartijat takanamme ottivat asennon. Komentaja sanoi käskevällä äänellä jotain vieraalla kielellä ja vartijat poistuivat. Tuli hiljainen hetki. Komentajan takana olevat miehet pitivät konekivääreitä olkapäätään vasten ja seisoivat asentoihinsa jäykistyneinä, katseet horisonttiin luotuina. Komentaja sen sijaan katsoi meitä suoraan silmiin. Hänen katseensa viestitti meille pienen hetken lämpöä ja kannustusta. Sitten hän otti takaisin komentajan ilmeensä ja antoi jälleen vieraskielisen käskyn. Vartijat säntäsivät paikalle ja vierelläni olevaa miestä lähdettiin viemään leirin laidalla olevaa junaa kohti. Seisoin hetken lamaantuneena paikoillani, en tiennyt mitä minun olisi pitänyt tehdä, miksi minut oli jätetty tähän. Sitten katsoin komentajaa ja hänen pieni nyökkäyksensä antoi minulle voimaa lähteä miehen ja häntä saattavien vartijoiden perään.

Saapuessani junanvaunun luo, oli mies jo sisällä ja vartijat siirtyneet kauemmaksi. Vilkaisin noita ilmeettömiä käskyläisiä ja kiipesin rautaisia askelmia pitkin vaunuun. Vaunun sisälle oli rakennettu eräänlainen salalokero. Sen seininä olivat vanhat öljyiset pressut, vastakkaisen puolen seinämässä oli jollain terävällä esineellä viilletty reikä. Tilassa oli pieni käsienpesuallas ja ohut letku hanoineen. Kun olin vaunussa katsoin miestä. Hän seisoi jäykistyneenä paikoillaan ja kun yritin kysyä, mistä oli kysymys, hän vain tuijotti etäisyyteen. Kauhu hiipi suoniini, oliko jokin mennyt pieleen ja tämä olikin teloituspaikka. Jaloistani tuntui menevän tunto. Mies ei vieläkään sanonut mitään ja yhtäkkiä reiästä ilmestyi sotilaan pää, hänen takanaan näkyivät toinenkin sotilaan kasvot. Kuului käskevä ääni ja mies siirtyi aukon luo tunnistettavaksi. Hän yritti piilotella minua selkänsä takana, mutta etummainen sotilas näki vilauksen minusta. Kuului jälleen käsky ja mies muutti paikkaansa niin, että sotilaat näkivät minut. Kuulin kuinka asetta ladattiin ja mies alkoi selittää oppimillaan yksinkertaisilla vieraan kielen sanoilla, että minä olin hänen vaimonsa. Minä yritin näyttää samaa käsimerkeillä, osoitin ensin miestä ja sitten itseäni etusormellani ja laitoin sen jälkeen kämmenen vuoron perään kummankin sydämen kohdalle. Oma sydämeni pamppaili rajusti katsoessani uhkaavan näköisten sotilaiden kasvoja ja heidän aseita piteleviä käsiään. Yhtäkkiä aukosta kurkkivat miehet puhuivat omaa kieltämme ja sanoivat, että meidän olisi parannettava esitystämme, jos aikoisimme selvitä rajan yli vaunussa ja oikea tarkastus tulisi suojatoimista huolimatta. Sitten he avasivat pressua ja pyysivät miehen ulos. Kuulin heidän vaimeat äänensä.

Olin yksin ja odotin. Join hiukan vesiletkusta ja hieroin likaisista kasvoistani suurimpia pois samalla. Minulla oli päälläni valkoinen mekko, joka oli nyt ryvettynyt ja repalainen. Tunsin tarvetta virtsata, mutta salalokerossa ei ollut minkäänlaista paikkaa tai astiaa johon olisin voinut tarpeeni tehdä. Oli vain tuo pieni allas, menin sen viereen ja aikani mietittyäni päättelin, että yltäisin juuri ja juuri sen ylle. Mutta nyt ei ollut hyvä hetki, oli odotettava vielä. Olimme lähdössä tehtävään enkä saisi vaarantaa sitä millään turhamaisella toiminnalla. Mies, jonka vaimoa minun piti esittää, oli minulle nykyään vain kaukaisesti tuttu. Aikoinaan olimme viettäneet paljonkin aikaa yhdessä, jopa rakastuneet, mutta viime vuosina emme juuri olleet toisiamme nähneet. Mietiskellessäni tätä, mies yhtäkkiä tuli takaisin vaunuun.