torstai 26. lokakuuta 2006

Goan isoveli

Oltiin kuumalla telttailuniityllä ja katsoin maantien toiselle puolelle, pysäkin viereen, johon tiesin Jannen kavereineen ja pikkusiskonsa Goan kanssa usein tulevan ottamaan aurinkoa. Janne halusi tavata minut ja olla yhdessä, mutta minä olin palannut omaan elämääni. Siinä teltan luona kuunnellessa toisten juttuja tuli yhtäkkiä selvästi päähäni, että se oli kaikki ihan turhaa elämän tuhlausta. Halusin pois tyhjänpäiväisestä ja päätin lähteä etsimään Jannen. Kävelin auringon polttamaa nurmikkoa maantielle päin ja ylitin tien. Pysäkin luona ei enää näkynyt ketään. Kolme umpihumalaista miestä tuli takanani ja he manasivat ettei teltta-alueella enää saanut mitään ilmaiseksi, kaikista ihmisistäkin oli maksettava.

Tien toisella puolen alkoi tie uimarannalle ja lähdin kävelemään sitä pitkin koko ajan ympärilleni katsellen. Mutta en nähnyt Jannea ja Goaa. Yhdessä kohdassa tie kiersi ison lahden ja tunsin että minulla oli jo kiire päästä uimarannalle. Ihmiset keskustelivat tien pituudesta. Minä kävelin nopeasti heidän ohitseen ja suoraan veden päälle. Jos en laskisi nopeuttani pystyisin hiihtämään veden päällä lahden poikki ja pääsisin perille nopeammin. Mietin mahdollisia kiviä lahdessa ja yritin pysyä hyvässä vauhdissa etten vajoaisi lainkaan pinnan alle. Loppumatkasta vauhti kuitenkin hiipui ja jouduin hieman kahlaamaan. Sitten saavuin uimarannalle.

Äitiminä ja Lapsiminä olivat mukana kun menimme laiturirakennuksen läpi ulkolaiturille. Siellä oli vapaa hirsistä rakennettu kuisti ja istuimme kasvot kohti vettä. Äitiminä sanoi, että johan olisi ollut ylätys että hyppyteline olisi ollut auki vielä näin aukioloaikana. Sanoin, että olivat kai sulkeneet aikaisemmin kun oli niin kylmää. Katsoin hyppypaikkaa, joka oli uimalahden toisella puolella. Se oli niin korkealla että niska meni mutkalle katsoessa. Kerrostalon korkuiselta hyppypaikalta sai hypätä veteen kun valvojat olivat paikalla. Oli jo syksyinen ilma ja mietin että mitä jos joku olisi halunnut hypätä, olisiko hän paleltunut jo ilmamatkan aikana. Potkaisimme jaloillamme hirsikaiteen alas ja otimme rennot asennot vetäen vaatteita tiukemmin päällemme. Lapsiminä sanoi, että nyt olisi hyvä grillauspaikka. Haluni lähteä etsimään Jannea sai vallan ja kiersin laiturirakennuksen sivulta rantaa kohti. Rakennuksen alla, kosteassa kellarissa oli paikkaa varten kasvatettuja kissanpentuja, jotta lapset saivat leikkiä niiden kanssa. Kellarissa oli pöytiä, joiden äärellä perheet söivät hampurilaisia.

Jatkoin matkaa ja näin vastaan tulevan pojan, joka näytti tutulta. En ollut täysin varma miltä Janne nytkyään näytti ja tuijotin poikaa kasvoihin. Hän hätkähti, mutta selvästi tunsi minut, mutta ei ollut Janne. Hän oli Jannen kavereita ja ajattelin,, että hän menisi kertomaan Jannelle, että etsin tätä. Rannalla jatkoi etsimistä ja kioskinpitäjämies kysyi tarkoitinko sitä poikaa, joka aina odotti minua rannalla. Kyllä, sanoin hänelle ja sitten hän näytti kädellään missä Janne odotti. Kävelin siihen suuntaan ja puun alta ilmestyi Janne. Hänellä oli hihaton maailmanräjähdyspaita päällään ja pieni sänki kasvoi hänen kasvoillaan. Mietin Jannen kasvaneen paljon ja menin hänen luokseen suorastaan juosten. Janne oli pidempi kuin minä ja hymyili ihanasti. Hän kiirehti luokseni ja näin, että tämä ol tärkeää hänelle. Sitten suutelimme. Se oli haparoiva ja melkein kuin ystävyyssuudelma. Lähdimme kävelemään.

Olimme varaston hyllyjen välissä ja kiusoittelin Jannea jostakin ja hän vastasi että pitäisikö hänen sellaista ryhtyä tekemään. Minä seisahduin ja sanoin ettei missään tapauksessa, siitä ei ollut kyse, en halunnut mitään sellaista. Janne ponnisteli jotenkin hassusti ja sanoi, että kyllä hän ehkä voisi, jos antaisin vähän aikaa. Sanoin edelleen ettei mitään sellaista. Kävelimme pois käsikkäin ja hän kokeili käsivarteni löystynyttä ihoa ja sanoi ettei hänellä ollut sellaista. Minä nauroin ja sanoin että minullapa on. Lähdimme hakemaan Goaa, joka nukkui vaunuissa laiturilla.

Istuimme bussissa ja olimme menossa kotiin. Jäimme pois joen varrella olevalla pysäkillä ja menimme kauppaan. Mietiskelin mitä ruokaa tekisin ja miten saisin rahat riittämään. Janne ryntäsi erään kylmähyllyn luo ja kysyi olenko koskaan maistanut Arbocosta, se oli hyvää. Menin hyllylle ja näin että Arbocos maksoi normaalisti 7,95 ja nyt muutama purkki oli alennettuun hintaan 4,94. Purkki oli noin desilitran kokoinen pavuista ja muista aineista valmistettua erityisruokaa sisältävä muotiruokapakkaus. Mietin, ettei mitenkään minulla olisi varaa tuohon ja kun Janne sanoi syövänsä niitä päivittäin aloin miettiä, ettei hän sittenkään ollut ehkä niin köyhistä oloista kotoisin. Vanha työtoverini tuli hyllyn luo kiireisenä ja nappasi Arbocospurkin koriinsa. Minä tutkin edelleen purkkia ja huomasin, että sen energiamäärä oli vain 80 kaloria, ei sillä lähtisi edes nälkä. Tunsin huonommuutta, mutta päätin tehdä itse papumuhennosta, vaikka se ei olisikaan maistunut samalta kuin kaupan tuote. Jäin miettimään asiaa.

Ei kommentteja: