Savihevonen

Seisoin parkkipaikan laidalla ja olin muovannut savesta tulitikkulaatikon kokoisen kömpelön hevosen. Teos oli jo kovaa vauhtia kuivamassa ja jouduin veistämään kuivunutta savea saadakseni hevoselle jalat. Takajaloista tuli ensin hienon näköiset, ihailin niitä ja ne näyttivät aivan oikeilta hevosen jaloilta. Sitten veistin niitä vielä hiukan ja ne olivat yhtäkkiä niin ohuet, että olivat vaarassa katketa. Hevosen selkä ja pää olivat vielä muodottomia kun otin yhdestä takajalasta sormin kiinni ja väänsin. Jalka irtosi hevosesta nivelen varassa. Etujalat irtosivat nivelille parina. Nivelkohdat olivat murtuneet ja minun piti vielä tehdä paljon sormin muovaustyötä, että saisin hevosen vatsan ehjäksi. Sitten kuulin mainoksen. -Huippuunsa viritetty muovaustyö nähtävänä Mittatiedon sivulla.Menin parkkipaikan laitaan, jossa kasvoi sireenipensaita. Näin hienosti kiiltävän konepellin ja vein kasvoni aivan lähelle sen pintaa, pieniä naarmuja näkyi ja joissain kohdissa savi oli hiukan paakkuuntunut. Mutta se oli hienosti muovailtu. Jatkoin katsomista, konepellistä taaksepäin ei ollut tuulilasia tai kattoa. Mietin, että ei tietenkään, ei noin pienestä savimäärästä sellaisia olisi saanut. Takaosa oli musta heteka. Se tuntui minusta huijaukselta ja katsoin ympärilleni voisiko jollekin kertoa asiasta.

Tarpeeton ja vapaa

Istuin työpaikan ulkopuolella rappusilla ja polttelin tupakkaa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja nautin olostani. Oli hyvä olla. Sitten muistin, että minun pitäisi mennä toimistoon. Tupakatkin olivat siellä ja matkustin hissillä ylös. Avasin toimiston oven ja siellä oli kiireinen kaaos. Kaikissa looseissa oli paljon papereita ja ilmassa oli puhelinten pärinää. Kukaan ei katsonut minua ensin, mutta tunsin, että minua tarkkailtiin. Kävelin toimiston kauimpaiseen nurkkaan ja siellä oli kolme naista seisomassa kumartuneena tietokoneen ja printterin ääreen. He elehtivät käsillään ja heillä oli suuria ongelmia saada papereita kuntoon. Määräaika oli lähellä eikä mitään ollut vielä valmiina. Neljäs nainen istui käytävällä tuolissa ja katsoi tyynesti eteensä. Pomo tuli huitovien naisten luokse ja stressi kasvoi kasvamistaan. Mutta koska he olivat juuri aloittaneet firmassa, he eivät sanoilla tai ilmeillä uskaltaneet ilmaista, että kaikki oli päin mäntyä. Yksi nainen vastasi pomon tiukkeneviin kyselyihin ojentamalla käsiään tietokonetta kohti ja yritti kertoa, että työ edistyi kyllä, mutta järjestelmä oli sotkussa. Eräs vanhoista työntekijöistä tuli omasta loosistaan paikalle auttamaan. Hän selitti rauhallisesti jotain siitä mitä pitäisi tehdä. Sitten hän tuli käytävällä istuskelevan naisen luo ja pyysi tätä viemään joitain papereita. Istuva nainen heräsi henkiin ja nousi toimittamaan asiaa. Vanha työntekijä puisteli päätään, istuva nainen oli aloitekyvytön.

Minä siirryin pois säpinän luota ja istahdin looseja vastapäätä olevalle seinälle pienen pulpetin ääreen istumaan. Minua alkoi hymyilyttää, koska minun tarvitsi enää vain olla paikalla, ei enää puuttua työntekoon. Paikaltani näkyi pieni keittiö, jossa oli hirveä sekasotku. Siellä käväisi kiireesti piipahtamassa useita ihmisiä ja tiskipöydän vieressä oli vanhentuneita leivoksia tarjottimella. Mietin lähteä jälleen tupakalle ja aloin etsiä askia, mutta se olikin siellä kaaosnurkassa käsilaukussani, enkä voinut mennä sinne.

Yhtymän suuri johtaja saapui keittiöön pakettien kanssa. Hänellä oli syntymäpäivä ja hän halusi tarjota jotain erikoisherkkuja toimistoväelle. Hänellä ei ollut paljoa työvelvollisuuksia, hän vain hymyili ja kulutti firman rahaa. Nyt hän selosti kuinka oli ostanut 300 erikoisleivosta, mutta olikin saanut ehkä vain 150, koska ne olivat maksaneet niin paljon. Tarjoilu järjestettiin pulpettini viereen käytävän pöydälle. Siinä oli mansikoita vispikermassa, jokainen erillisenä. Erikoisleivokset olivat puolitettuja, kullan värisiä kirjaimia, jotka olivat jotain aivan erityisen hienoa herkkua.

Lähdin ulos ja ajattelin tupakoita, jotka olivat jääneet toimistoon. Sitten taas tuli onnellinen olo, minä pystyin kesken päivän vain kävelemään hiekkaista tietä pitkin. Yhtäkkiä olin toimiston eräässä huoneessa, jossa oli yksi toimistopöytä, jonka takana eräs nuori nainen puhui puhelimessa. Yhtymän rahaa kuluttava johtaja astui huoneeseen hymyilevänä ja kiireisen oloisena ja heitti suuren, pullottavan ruskean kirjekuoren nuoren naisen pöydän kulmalle ja sanoi, että siinä ovat Putkikulman paperit. Minä istuin mustassa kankaisessa nojatuolissa kahvipöydän ääressä ja harmistuin johtajaan, koska hän aina toi Putkikulman paperit meille, vaikka sen firman asioita oli vuosia hoitanut Heidi. Sanoin johtajalle, että paperit kuuluvat Heidille, kuten ovat jo vuosia kuuluneet. Hän nappasi kuoren käteensä, mutta alkoi jankuttaa naama rutussa, että hänenkö tässä pitäisi jättää kaikki tärkeät tapaamiset ja viedä kuori. Minulla oli käsin tehtävä työ kesken, enkä sanonut ensin mitään. Johtaja oli jo menossa ovesta, kun hän palasikin ja alkoi jälleen jankuttaa. Hän halusi, että minä olisin nöyrä ja ymmärtäisin miten korkea-arvoinen hän oli. Minulla ei ollut mitään varsinaista syytä kumarrella häntä enää, olinhan jo lopettamassa työni ja roikuin vain loppuajan toimistossa. Silti sanoin hänelle, että ookoo, jätä vain se kuori minulle, minä vien. Hänpä ei hyväksynyt äänenpainoani ja asennettani vaan jankutti edelleen kiireistään sekä heittäytyi marttyyriksi. Lopulta käänsin katseeni häneen ja pyysin anteeksi asennettani. Painoin pääni alas ja sanoin anteeksi monta kertaa ja että en olisi saanut käyttäytyä niin huonosti ja että totta kai minä vien sen kuoren. Sitten pomo oli tyytyväinen ja minä sain pistää poskeni hänen kättään vasten.

Vihainen joki

Olin muuttanut samassa kaupunginosassa sijaitsevaan toiseen asuntoon. Minua väsytti ja kodissa tuntui olevan rauhattomasti kaikki epävalmista. Yhtäkkiä kotiini ilmestyi lapseni, joka makasi sohvalla ja luki lehtiä jalkojaan heilutellen ja iloisesti puhua räpättäen. Hänellä oli vapaapäivä ja hän halusi viettää aikaa luonani. Kun katsoin ja kuuntelin häntä näin, että hän oli minä pienenä, välillä aikuisempana, mutta hiukan lapseni näköinen. Siksi kutsun häntä tässä unessa Lapsiminäksi, hän oli minun toinen olioni. Lapsiminä alkoi pyytää, että menisimme syömään hienon voileivän ja juomaan kahvia kahvilaan, koska hän tahtoisi jotain hauskuutta. Minua väsytti ja pääni painui sohvaa vasten. Kun hän jatkoi pyytämistään, yritin selittää, että ruoka tulisi kohta, mielessäni olin ärsyyntynyt, koska halusin vain saada kotini järjestykseen ja olla rauhassa. Sitten kuitenkin hänen innostuksensa tarttui ja lähdimme ulos.

Tulimme kadulle ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani kotiin, minulla ei ollut avaimia, ei puhelinta eikä rahaa. Lapsiminä oli menossa etsimään kahvilaa. Sanoin hänelle, että lähellä on eräs tosi hyvä kahvila, josta sai hyviä leivonnaisia ja hän lähti liikkeelle. Minä en pystynyt liikkumaan, halusin vain soittaa huoltomiehelle, että tulisi avaamaan oveni ja saisin tavarani. Kysyin Lapsiminältä puhelinta, mutta sillä ei voinut soittaa. Kadun toisella puolella oli isännöitsijän toimisto, mutta kello oli viisi yli viisi. Jäin lamaantuneena seisomaan kotini eteen ja Lapsiminä ryntäsi kadun toiselle puolelle, jossa oli eräänlainen nuorisotalo. Menin lopulta sinne perässä ja siinä aulassa Lapsiminä istui jalat heiluen puhumassa mustaan puhelimeen jonkun kaverinsa kanssa. Hän ei katsonut minua vaan jatkoi puhumista. Yritin viestittää, että tuolla puhelimella voisi soittaa huoltomiehen vaikka epäilinkin, että se oli vain nuoripuheluita varten. Yhtäkkiä huomasin, että maisemat liikkuivat, kun katsoin ikkunoista ulos. Nuorisotila olikin liikkuva bussi ja huusin Lapsiminälle että lopettaisi heti puhelun, meidän oli päästävä pois täältä. Vihaisena ja närkästyneenä hän paiskasi luurin paikoilleen. Seurasin jonkun aikaa bussin liikkeitä, mutta se vain jatkoi kauemmas ja kauemmas kotoani.

Bussi tuli alaspäin viettävälle kapenevalle hiekkatielle ja huusin kuljettajalle, että tahdoimme jäädä pois, että olimme vahingossa joutuneet kyytiin. Kuljettaja katsoi peruutuspeilistä ja jarrutti. Hän kertoi, etteivät hekään minnekään erityisesti ole matkalla, kunhan kiertelevät ja palaavat sen jälkeen, voisimme aivan hyvin olla kyydissä kierroksen ajan. Mutta minä halusin ehdottomasti pois ja palata kotiin. Astuimme hiekkatielle ja bussikuski kysyi mitä aioimme tehdä. Sanoin, että kävelisimme taaksepäin samaa reittiä mistä bussi oli tullut. Kuski varoitteli meitä ja epäili tokko jaksaisimme, mutta minä kerroin meidän kyllä jaksavana. Hiekkainen tie oli laakson pohjalla ja ylhäällä kulkivat kumminkin puolin korkea-aitaiset moottoritiet, joilla autot liikkuivat pelottavan kovaa vauhtia. Kuski varoitteli meitä lopuksi ainakaan menemästä sinne, se oli ehdottoman vaarallista.

Bussin lähdettyä seisoimme hiekkaisella tiellä ja mietimme olisiko kotimatka todellakin useita kymmeniä kilometrejä. Sitten sisumme ja seikkailutahtomme puhalsi meihin henkeä. Tässä olimme Lapsiminän kanssa aina olleet yhdestä puusta veistettyjä, mitä vaikeampi ponnistus, sen sinnikkäämmin ponnistelimme päämäärää kohti. Lähdimme nousemaan tietä pitkin kotia kohti. Mäen päälle saavuttuamme tie oli tasaisempi ja jatkoimme matkaa. Yhtäkkiä edessämme virtasi julman vihainen joki, jonka raivoisa virtaus imaisi meitä töyräältä ja kaappasin Lapsiminän hartioista taaksepäin, turvaan. Joki ei näyttänyt tuleva mistään, se virtasi vain tien poikki, eikä ollut mitään mahdollisuutta ylittää sitä. Katsoimme sivullemme ja siinä oli laaja vesialue, jonka toisella puolella näimme ihmisten vaikeasti rantakivillä kompuroiden etenevän samaan suuntaan mihin mekin halusimme mennä. Suuren vesialueen toisella puolella oli matalikko, jossa ihmiset kävelivät töihin vyötäröä myöten vedessä kahlaten. Mutta me emme voineet päästä sinne toiselle puolelle, joten lähdimme hiekkatietä samaa paikkaa kohti, missä olimme jääneet bussista.

Lähdimme kävelemään siihen suuntaan, jonne bussi oli jatkanut jätettyään meidät kyydistä. Ylhäällä kulki leveitä moottoritiesiltoja ja pian ajotie loppui. Tilalle ilmestyi rautatiekiskoja. Oli tullut melko hämärää ja pinnistelimme kiskojen välissä. Sitten näimme pysäkin ja kiirehdimme sen luo toiveikkaina. Seisoessamme pysäkillä huomasin bussin 615, joka kulkee läheltä kotiani, mutta bussin valot olivat poissa päältä ja ajoi kaukana pysäkistä. Kun se oli ohittamassa meitä, sen kuljettaja katsoi meitä tosi tarkkaan ja pitkään, aivan kuin olisi tuntenut taikka halunnut meidät kyytiin. En kuitenkaan tehnyt pysäytysmerkkejä, katsoin vain takaisin. Pysäkillä on selailtava peltitaulukko, pelleissä luki bussien ja junien linjanumeroita. Näin muutamia tutunnäköisiä bussilinjanumeroita, mutta en ehtinyt tarkastella niitä sen paremmin, koska pysäkille alkoi tulla ihmisiä. Ajattelin, että joku liikenneväline oli selvästikin nyt tulossa. Pysäkillä naurettiin ja leikittiin vaaleamekkoisen pikkulapsen kanssa, odottajille ehti syntyä mukava yhteydentunne. Sitten junanvaunu saapui. Se oli harmaan metallinen yksi ainoa vaunu, joka kulki äänettä sähköllä. Se tuli pysäkille kovaa vauhtia ja pysähtyi äkisti. Kaikki muut pysäkillä olijat nousivat vaunuun, minä ja Lapsiminä jäimme seisomaan paikoillemme, vaunu oli menossa jonnekin kaukaiseen lähiöön, eikä auttaisi meitä kotiin päin.

Menin jälleen katsomaan peltistä linjataulukkoa. Nyt siinä ei enää ollut yhtään bussilinjaa, vain yksivaunuisten Dream Line junien sekä toisenlaisten, eriväristen yksivaunuisten aikatauluja. Katsoin laiturilta alas ja huomasin, että siinä oli vain risteileviä kiskoja, ei tietä lainkaan. Kaivoin taskuja ja löysin viisi euroa, niillä pääsisimme kotiin, kunhan löytäisimme oikean bussin. Tuttumies käveli luoksemme. Hänelläkään ei ollut rahaa kuin bussimatkaa varten. Huomasin kiskojen toisella puolella niityn ja ajattelin, että jos pääsisimme sinne, siellä voisi kulkea maantie. Koikkelehdimme kiskojen yli ja nousimme pienelle kumpareelle niityn laidalla. Siinä kulki matala ruskeavetinen kapea joki. Joessa kellui kaikenlaista romua. Joen töyräällä istui pariskunta juomassa, he nauroivat. Katsoin alas jalkojeni juureen ja siinä makasi verkkaripukuinen mies kasvot alassuin vedessä. Hän oli kuollut. Hänen vierellään seisoi toinen mies, joka säpsähti ja alkoi ikään kuin leikkiä kuolleen miehen kanssa saadakseen meidät uskomaan, ettei mistään vakavasta ollut kyse. Otin Lapsiminää hartioista ja tiukasti ja kuiskaamalla puhuen johdatin meidät pois vaaran ilmapiiristä. Oli tullut vieläkin pimeämpää. Lähdimme eteenpäin ratakiskojen vieressä kulkevia kapeita hiekkapolkuja pitkin kävellen.

Saavuimme kohtaan, jossa kiskot risteytyivät. Yksivaunulliset ajoivat luodin nopeasti ja niiden väliin jäi vain alle metrin pituisia rakoja, kun ne ohittivat toisensa. Ajattelin, kuinka raskasta olisi olla kuljettaja alati noin vaarallisessa ja vaativassa työssä, vaunuja tuli sitä paitsi jatkuvalla syötöllä, ei ollut mitään taukoa. Toiset menivät idästä länteen, toiset lännestä itään ja ne sukkuloivat pohjoisesta etelään kulkevien vaunujen kanssa yhdessä risteyspisteessä. Onnistuimme pääsemään sivupolulle ja yhtäkkiä olimme vaunussa. Yritimme matkustaa edes osan matkaa maksamatta. Istuin kolmen istuttavalla penkillä, Lapsiminän ja minun välissä oli tyhjä paikka, Tuttumies seisoi meitä vastapäätä. Keskellemme istui rähjäinen, tukeva mies, joka heti alkoi haistella kuuluvasti ilmaa ja sanoi, että haiseepa pahalta. Hän katsoi Lapsiminää kohti ja alkoi haukkua naisia, jotka eivät hoida välilihan tulehdustaan, se pitäisi hoitaa kuntoon, ettei haju olisi noin kuvottava. Vaistosin, että Lapsiminä tunsi olonsa surkeaksi ja masentuneeksi. Tarrauduin vieressä istuvan miehen collegepaitaan kaikilla voimillani ja sanoin hänelle, että nyt olet kuule puhunut tarpeeksi pahaa ja pelkkien käsivarsieni voimilla nostin hänet pystyyn ja aloin työntää häntä poispäin. Sanoin, että hän voisi nyt mennä istumaan jonnekin ihan muualle. Hänen kaverinsa remusivat siinä lähellä, mutta mies meni pois.

Olimme ulkona, tämä paikka oli juna-asema. Missään ei näkynyt muuta kuin yksivaunullisia, ruskeita junaraiteita, betonisia pilareita. Sitten löysimme portaat. Ne olivat kuin Vekkulan portaat, metalliset, muutaman senttiä leveät askelmat liikkuivat eri tahtiin. Kaide oli parinkymmenen sentin pätkissä sinne tänne kiinnitettynä. Lapsiminä meni edelläni. Minun oli todella vaikeaa pitää jalkani sivuosia portaiden kapealla askelmalla enkä löytänyt yhtään pätkäkaiteen palaa, josta olisi voinut ottaa tukea. Pääsin kuitenkin ylös. Siellä ei ollutkaan asemaa, vain metallinen laituri ja lisää betonisia pilareita. Ja siellä kulki pääjunarata. Tasanteen vieressä oli suuri varastorakennus, mutta sinne ei päässyt mitään kautta. Edessäpäin radan vierellä oli suuria metallisia telineitä, joiden tarkoitusta en tiennyt. Katsoin tasanteelta toiseen suuntaan ja näin pienen kirkon. Se oli kuin jäänyt liikenteen rakentamisen loukkoon. Siellä kasvoi vihreää ruohoa, hiekkaisen pihan ympärillä oli puita ja näin touhuavia ihmisiä. Tuttumies sanoi olleensa siellä työssä ja hänen pitäisikin mennä selvittämään maksamattomat ylityörahat. Lähdimme kirkkoa kohti.

Saavuimme kirkon pihalle ja hymyilevät ihmiset tulivat tervehtimään Tuttumiestä, joka esitteli minut ja Lapsiminän. Ihmiset alkoivat puuhata meille kahvia ja syötävää. Lapsiminä ja minä menimme pieneen pukuhuoneeseen ja Lapsiminä riisui kaikki vaatteensa. Ajattelin, että sen vaunussa puhuneen miehen vuoksi. Minä riisuin päällysvaatteet, että Lapsiminä ei tuntisi oloaan orvoksi. Menin saliin, jonka nurkassa oli kahvipöytä. Tuttumies ja hymyilevät naiset puuhasivat kahvia ja rahapapereita. Käännyin ja näin Lapsiminän kyhjottävän alastomana salin seinää vasten istuvassa sikiöasennossa. Hän oli muuttunut aivan pieneksi lapseksi, siinä olin minä. Sitten hän olikin nuori minä. Sanoin hänelle että menisi pukemaan jotain päälleen, etteivät noin isot tytöt enää voi olla alasti. Hän puki alushousut ja paidan ja tuli pöydän luokse innoissaan selittäen. En oikein saanut selvää mistä Lapsiminä puhui. Hän elehti käsillään ja liikkui levottomasti, hän kuiskaili kovalla äänellä vieraille ihmisille asioitaan, joita nämä eivät ymmärtäneet. Minä istuin tuolissa lyhyessä paidassani ja alushousuissa ja eräs nainen alkoi heilutella päätään näyttääkseen, ettei Lapsiminällä ollut kaikki kohdallaan. Lapsiminä oli noussut ikkunakorokkeelle ja esiintyi sieltä kaikille. Minä sanoin jotenkin negatiivisesti huolestuneelle naiselle puolustaakseni Lapsiminää, että ei siinä mitään kummallista ollut, se menee ohi. Että se on vain pieni maniakohtaus ja normaalioloissa pysyy ihan aisoissa. Silloin Lapsiminä loukkaantui minun sanoistani ja alkoi riehua. Ikkunalta oli pitkä matka maahan ja Lapsiminä alkoi kirkua itkunsekaisena ja uhkasi hypätä. Yritin ottaa hänestä kiinni, mutta olin pelästynyt ja voimaton.