sunnuntai 9. heinäkuuta 2006

Vihainen joki

Olin muuttanut samassa kaupunginosassa sijaitsevaan toiseen asuntoon. Minua väsytti ja kodissa tuntui olevan rauhattomasti kaikki epävalmista. Yhtäkkiä kotiini ilmestyi lapseni, joka makasi sohvalla ja luki lehtiä jalkojaan heilutellen ja iloisesti puhua räpättäen. Hänellä oli vapaapäivä ja hän halusi viettää aikaa luonani. Kun katsoin ja kuuntelin häntä näin, että hän oli minä pienenä, välillä aikuisempana, mutta hiukan lapseni näköinen. Siksi kutsun häntä tässä unessa Lapsiminäksi, hän oli minun toinen olioni. Lapsiminä alkoi pyytää, että menisimme syömään hienon voileivän ja juomaan kahvia kahvilaan, koska hän tahtoisi jotain hauskuutta. Minua väsytti ja pääni painui sohvaa vasten. Kun hän jatkoi pyytämistään, yritin selittää, että ruoka tulisi kohta, mielessäni olin ärsyyntynyt, koska halusin vain saada kotini järjestykseen ja olla rauhassa. Sitten kuitenkin hänen innostuksensa tarttui ja lähdimme ulos.

Tulimme kadulle ja huomasin jättäneeni kaikki tavarani kotiin, minulla ei ollut avaimia, ei puhelinta eikä rahaa. Lapsiminä oli menossa etsimään kahvilaa. Sanoin hänelle, että lähellä on eräs tosi hyvä kahvila, josta sai hyviä leivonnaisia ja hän lähti liikkeelle. Minä en pystynyt liikkumaan, halusin vain soittaa huoltomiehelle, että tulisi avaamaan oveni ja saisin tavarani. Kysyin Lapsiminältä puhelinta, mutta sillä ei voinut soittaa. Kadun toisella puolella oli isännöitsijän toimisto, mutta kello oli viisi yli viisi. Jäin lamaantuneena seisomaan kotini eteen ja Lapsiminä ryntäsi kadun toiselle puolelle, jossa oli eräänlainen nuorisotalo. Menin lopulta sinne perässä ja siinä aulassa Lapsiminä istui jalat heiluen puhumassa mustaan puhelimeen jonkun kaverinsa kanssa. Hän ei katsonut minua vaan jatkoi puhumista. Yritin viestittää, että tuolla puhelimella voisi soittaa huoltomiehen vaikka epäilinkin, että se oli vain nuoripuheluita varten. Yhtäkkiä huomasin, että maisemat liikkuivat, kun katsoin ikkunoista ulos. Nuorisotila olikin liikkuva bussi ja huusin Lapsiminälle että lopettaisi heti puhelun, meidän oli päästävä pois täältä. Vihaisena ja närkästyneenä hän paiskasi luurin paikoilleen. Seurasin jonkun aikaa bussin liikkeitä, mutta se vain jatkoi kauemmas ja kauemmas kotoani.

Bussi tuli alaspäin viettävälle kapenevalle hiekkatielle ja huusin kuljettajalle, että tahdoimme jäädä pois, että olimme vahingossa joutuneet kyytiin. Kuljettaja katsoi peruutuspeilistä ja jarrutti. Hän kertoi, etteivät hekään minnekään erityisesti ole matkalla, kunhan kiertelevät ja palaavat sen jälkeen, voisimme aivan hyvin olla kyydissä kierroksen ajan. Mutta minä halusin ehdottomasti pois ja palata kotiin. Astuimme hiekkatielle ja bussikuski kysyi mitä aioimme tehdä. Sanoin, että kävelisimme taaksepäin samaa reittiä mistä bussi oli tullut. Kuski varoitteli meitä ja epäili tokko jaksaisimme, mutta minä kerroin meidän kyllä jaksavana. Hiekkainen tie oli laakson pohjalla ja ylhäällä kulkivat kumminkin puolin korkea-aitaiset moottoritiet, joilla autot liikkuivat pelottavan kovaa vauhtia. Kuski varoitteli meitä lopuksi ainakaan menemästä sinne, se oli ehdottoman vaarallista.

Bussin lähdettyä seisoimme hiekkaisella tiellä ja mietimme olisiko kotimatka todellakin useita kymmeniä kilometrejä. Sitten sisumme ja seikkailutahtomme puhalsi meihin henkeä. Tässä olimme Lapsiminän kanssa aina olleet yhdestä puusta veistettyjä, mitä vaikeampi ponnistus, sen sinnikkäämmin ponnistelimme päämäärää kohti. Lähdimme nousemaan tietä pitkin kotia kohti. Mäen päälle saavuttuamme tie oli tasaisempi ja jatkoimme matkaa. Yhtäkkiä edessämme virtasi julman vihainen joki, jonka raivoisa virtaus imaisi meitä töyräältä ja kaappasin Lapsiminän hartioista taaksepäin, turvaan. Joki ei näyttänyt tuleva mistään, se virtasi vain tien poikki, eikä ollut mitään mahdollisuutta ylittää sitä. Katsoimme sivullemme ja siinä oli laaja vesialue, jonka toisella puolella näimme ihmisten vaikeasti rantakivillä kompuroiden etenevän samaan suuntaan mihin mekin halusimme mennä. Suuren vesialueen toisella puolella oli matalikko, jossa ihmiset kävelivät töihin vyötäröä myöten vedessä kahlaten. Mutta me emme voineet päästä sinne toiselle puolelle, joten lähdimme hiekkatietä samaa paikkaa kohti, missä olimme jääneet bussista.

Lähdimme kävelemään siihen suuntaan, jonne bussi oli jatkanut jätettyään meidät kyydistä. Ylhäällä kulki leveitä moottoritiesiltoja ja pian ajotie loppui. Tilalle ilmestyi rautatiekiskoja. Oli tullut melko hämärää ja pinnistelimme kiskojen välissä. Sitten näimme pysäkin ja kiirehdimme sen luo toiveikkaina. Seisoessamme pysäkillä huomasin bussin 615, joka kulkee läheltä kotiani, mutta bussin valot olivat poissa päältä ja ajoi kaukana pysäkistä. Kun se oli ohittamassa meitä, sen kuljettaja katsoi meitä tosi tarkkaan ja pitkään, aivan kuin olisi tuntenut taikka halunnut meidät kyytiin. En kuitenkaan tehnyt pysäytysmerkkejä, katsoin vain takaisin. Pysäkillä on selailtava peltitaulukko, pelleissä luki bussien ja junien linjanumeroita. Näin muutamia tutunnäköisiä bussilinjanumeroita, mutta en ehtinyt tarkastella niitä sen paremmin, koska pysäkille alkoi tulla ihmisiä. Ajattelin, että joku liikenneväline oli selvästikin nyt tulossa. Pysäkillä naurettiin ja leikittiin vaaleamekkoisen pikkulapsen kanssa, odottajille ehti syntyä mukava yhteydentunne. Sitten junanvaunu saapui. Se oli harmaan metallinen yksi ainoa vaunu, joka kulki äänettä sähköllä. Se tuli pysäkille kovaa vauhtia ja pysähtyi äkisti. Kaikki muut pysäkillä olijat nousivat vaunuun, minä ja Lapsiminä jäimme seisomaan paikoillemme, vaunu oli menossa jonnekin kaukaiseen lähiöön, eikä auttaisi meitä kotiin päin.

Menin jälleen katsomaan peltistä linjataulukkoa. Nyt siinä ei enää ollut yhtään bussilinjaa, vain yksivaunuisten Dream Line junien sekä toisenlaisten, eriväristen yksivaunuisten aikatauluja. Katsoin laiturilta alas ja huomasin, että siinä oli vain risteileviä kiskoja, ei tietä lainkaan. Kaivoin taskuja ja löysin viisi euroa, niillä pääsisimme kotiin, kunhan löytäisimme oikean bussin. Tuttumies käveli luoksemme. Hänelläkään ei ollut rahaa kuin bussimatkaa varten. Huomasin kiskojen toisella puolella niityn ja ajattelin, että jos pääsisimme sinne, siellä voisi kulkea maantie. Koikkelehdimme kiskojen yli ja nousimme pienelle kumpareelle niityn laidalla. Siinä kulki matala ruskeavetinen kapea joki. Joessa kellui kaikenlaista romua. Joen töyräällä istui pariskunta juomassa, he nauroivat. Katsoin alas jalkojeni juureen ja siinä makasi verkkaripukuinen mies kasvot alassuin vedessä. Hän oli kuollut. Hänen vierellään seisoi toinen mies, joka säpsähti ja alkoi ikään kuin leikkiä kuolleen miehen kanssa saadakseen meidät uskomaan, ettei mistään vakavasta ollut kyse. Otin Lapsiminää hartioista ja tiukasti ja kuiskaamalla puhuen johdatin meidät pois vaaran ilmapiiristä. Oli tullut vieläkin pimeämpää. Lähdimme eteenpäin ratakiskojen vieressä kulkevia kapeita hiekkapolkuja pitkin kävellen.

Saavuimme kohtaan, jossa kiskot risteytyivät. Yksivaunulliset ajoivat luodin nopeasti ja niiden väliin jäi vain alle metrin pituisia rakoja, kun ne ohittivat toisensa. Ajattelin, kuinka raskasta olisi olla kuljettaja alati noin vaarallisessa ja vaativassa työssä, vaunuja tuli sitä paitsi jatkuvalla syötöllä, ei ollut mitään taukoa. Toiset menivät idästä länteen, toiset lännestä itään ja ne sukkuloivat pohjoisesta etelään kulkevien vaunujen kanssa yhdessä risteyspisteessä. Onnistuimme pääsemään sivupolulle ja yhtäkkiä olimme vaunussa. Yritimme matkustaa edes osan matkaa maksamatta. Istuin kolmen istuttavalla penkillä, Lapsiminän ja minun välissä oli tyhjä paikka, Tuttumies seisoi meitä vastapäätä. Keskellemme istui rähjäinen, tukeva mies, joka heti alkoi haistella kuuluvasti ilmaa ja sanoi, että haiseepa pahalta. Hän katsoi Lapsiminää kohti ja alkoi haukkua naisia, jotka eivät hoida välilihan tulehdustaan, se pitäisi hoitaa kuntoon, ettei haju olisi noin kuvottava. Vaistosin, että Lapsiminä tunsi olonsa surkeaksi ja masentuneeksi. Tarrauduin vieressä istuvan miehen collegepaitaan kaikilla voimillani ja sanoin hänelle, että nyt olet kuule puhunut tarpeeksi pahaa ja pelkkien käsivarsieni voimilla nostin hänet pystyyn ja aloin työntää häntä poispäin. Sanoin, että hän voisi nyt mennä istumaan jonnekin ihan muualle. Hänen kaverinsa remusivat siinä lähellä, mutta mies meni pois.

Olimme ulkona, tämä paikka oli juna-asema. Missään ei näkynyt muuta kuin yksivaunullisia, ruskeita junaraiteita, betonisia pilareita. Sitten löysimme portaat. Ne olivat kuin Vekkulan portaat, metalliset, muutaman senttiä leveät askelmat liikkuivat eri tahtiin. Kaide oli parinkymmenen sentin pätkissä sinne tänne kiinnitettynä. Lapsiminä meni edelläni. Minun oli todella vaikeaa pitää jalkani sivuosia portaiden kapealla askelmalla enkä löytänyt yhtään pätkäkaiteen palaa, josta olisi voinut ottaa tukea. Pääsin kuitenkin ylös. Siellä ei ollutkaan asemaa, vain metallinen laituri ja lisää betonisia pilareita. Ja siellä kulki pääjunarata. Tasanteen vieressä oli suuri varastorakennus, mutta sinne ei päässyt mitään kautta. Edessäpäin radan vierellä oli suuria metallisia telineitä, joiden tarkoitusta en tiennyt. Katsoin tasanteelta toiseen suuntaan ja näin pienen kirkon. Se oli kuin jäänyt liikenteen rakentamisen loukkoon. Siellä kasvoi vihreää ruohoa, hiekkaisen pihan ympärillä oli puita ja näin touhuavia ihmisiä. Tuttumies sanoi olleensa siellä työssä ja hänen pitäisikin mennä selvittämään maksamattomat ylityörahat. Lähdimme kirkkoa kohti.

Saavuimme kirkon pihalle ja hymyilevät ihmiset tulivat tervehtimään Tuttumiestä, joka esitteli minut ja Lapsiminän. Ihmiset alkoivat puuhata meille kahvia ja syötävää. Lapsiminä ja minä menimme pieneen pukuhuoneeseen ja Lapsiminä riisui kaikki vaatteensa. Ajattelin, että sen vaunussa puhuneen miehen vuoksi. Minä riisuin päällysvaatteet, että Lapsiminä ei tuntisi oloaan orvoksi. Menin saliin, jonka nurkassa oli kahvipöytä. Tuttumies ja hymyilevät naiset puuhasivat kahvia ja rahapapereita. Käännyin ja näin Lapsiminän kyhjottävän alastomana salin seinää vasten istuvassa sikiöasennossa. Hän oli muuttunut aivan pieneksi lapseksi, siinä olin minä. Sitten hän olikin nuori minä. Sanoin hänelle että menisi pukemaan jotain päälleen, etteivät noin isot tytöt enää voi olla alasti. Hän puki alushousut ja paidan ja tuli pöydän luokse innoissaan selittäen. En oikein saanut selvää mistä Lapsiminä puhui. Hän elehti käsillään ja liikkui levottomasti, hän kuiskaili kovalla äänellä vieraille ihmisille asioitaan, joita nämä eivät ymmärtäneet. Minä istuin tuolissa lyhyessä paidassani ja alushousuissa ja eräs nainen alkoi heilutella päätään näyttääkseen, ettei Lapsiminällä ollut kaikki kohdallaan. Lapsiminä oli noussut ikkunakorokkeelle ja esiintyi sieltä kaikille. Minä sanoin jotenkin negatiivisesti huolestuneelle naiselle puolustaakseni Lapsiminää, että ei siinä mitään kummallista ollut, se menee ohi. Että se on vain pieni maniakohtaus ja normaalioloissa pysyy ihan aisoissa. Silloin Lapsiminä loukkaantui minun sanoistani ja alkoi riehua. Ikkunalta oli pitkä matka maahan ja Lapsiminä alkoi kirkua itkunsekaisena ja uhkasi hypätä. Yritin ottaa hänestä kiinni, mutta olin pelästynyt ja voimaton.

Ei kommentteja: