Pelottava Riitta

Olin menossa kotiin Ruissaloon kun ja odotin linja-autoa. Paikalle tuli Riitta, joka oli mielestäni hiukan omituinen nainen, mutta nousin kuitenkin hänen bussiinsa. Riitta ajoi bussia ja selitti minulle tekemisiään. Hänellä oli vanhojen tavaroiden myyntisysteemi ja hänen piti päivystää puhelimessa eikä hän aina ehtinyt. Riitta oletti minun olevan innostunut hommasta, koska se olisi loistohomma. Ilmoitin, että en voisi olla aina käytettävissä ja hän näytti suuttuneelta. Miten niin en voisi, sehän olisi omituista minulta, totta kai voisin. Riitta esitteli kotisivujaan, jotka olivat erittäin epähoukuttelevia. Pursuin hänelle ideoita miten kotisivut pitäisi tehdä ja hän sanoi ettei hänellä ollut sellaiseen aikaa. Bussin ikkunasta näin että olimme ohjautumassa ojaa kohti ja sanoin siitä hänelle. Bussi suoristautui, mutta Riitta jatkoi selostamistaan ja jälleen oja lähestyi. Jälleen bussi siirtyi keskemmälle. Halusin mennä kotiini, mutta jotenkin suostuin sivutielle ja jatkoin Riitan bussin kyydissä Espooseen.

Tulimme parkkipaikalle ja kävelimme suuren betonisen rakennushäkkyrän sisään. Monien epämääräisten portaiden jälkeen tulimme Riitan ovelle ja menimme sisään. Lapsiminä oli suuren huoneen lattialla makuupussissa. Keittiötilassa oli faksi ja kopiokone. Riitta oli kiireinen ja valmisteli tullauspapereita seuraavaan erään. Olin vastahakoinen ja mietin vain, ettei minulla ollut rahaa taksiin näin kaukaa kotiin Ruissaloon. Faksista tuli papereita ja annoin ne Riitalle. Hän sanoi että kohta lähdetään. Riitta antoi minulle tullauspaperit ja niissä oli muistilaput päällä. Lähdin innoissani ulos, koska ajattelin pääseväni pois. Tulin betoniselle parvekkeelle ja astuin alas portaita. Pihalle tultuani näin monta hiekkatietä ja seurasin vaistoani löytääkseni parkkipaikan, jossa Riitan bussi oli. Jouduin kuitenkin eksyksiin eikä bussia löytynyt. Lapsiminä oli mukanani ja palasimme rappusille. Mutta sieltä pääsimmekin ihan toiselle pihalle, jossa oli nuoria vesisateessa odottamassa konserttia. Kävelimme puutuvin jaloin koko joukon taakse, mutta matka oli turha. Palasimme betonitalon portaille ja yritimme selvittää, mitkä portaat veivät Riitan luo. Lopulta löysimme oikean oven. Seisoskelin keittotilan luona ja Riitta tuli paikalle kysyen oliko minulla nälkä. Hän oli pelottava ja miellytin häntä sanomalla kyllä. Laitoimme uunin päälle ja aloimme rakentaa paprikapizzaa. Osasin olla hommassa niin täysin mukana, ettei Riitta huomannut minun haluavan karata. Pizza oli hyvää, mutta näin lattialla makaavan Lapsiminän ja muistin tehtäväni.

Riitta poistui ja menin Lapsiminän luo, hänen oma kännykkänsä oli finaalissa ja olin antanut toisen omistani jo hänelle. Mies ilmestyi ja hän toi uuden punaisen kännykän minulle. Minulla oli jo itsellä punainen kännykkä, mutta sekä minun että Lapsiminän kännyköistä oli akut loppu. Mies toi uuden kännykän keittiöön ja aloin koota sitä lopulta. Lataussysteemi oli omituinen ja ravistelin kaikki osaset paketista tiskille. Aloin asentaa akkua latauslaitteeseen, joka oli yhtä iso kuin kopiokone. Ensin sain käsiini alkuperäistä asennusta varten tarkoitetut ruuvikoneet ja laitoin ne sivuun, sitten käteeni osui hammasharjan säilytyskotelo. Lopulta tuli akulta näyttävä osa ja sovitin sitä laitteeseen, lopulta se kliksahti kohdalleen. Painoin ON/OFF-nappia ja jotain vihreää napsahti palamaan. Mutta se oli vain kopiokoneen valo. Yritin uudestaan, mutta ei tulosta. Siirryin nappuloiden pariin ja epäilin, että niissä oli vikaa. Sain lopulta nappulat toimimaan, mutta ne olivatkin faksikoneen nappuloita ja fakseja tuli koneesta. Luovutin ja haukuin typerää idioottivanhaa konetta Miehelle.

Lopulta sain Lapsiminän suostuteltua lähtemään, hän sanoi jo kyllästyneensäkin paikkaan ja kuin salaa keräsin hänen tavaransa läpinäkyvään muovipussiin. Minun narulle jääneet pyykkini olivat myös keittiön tasolla muovipussissa. Alushousut ja lakanat. Nekin lisäsin Lapsiminän tavaroiden joukkoon ja sitten lähdimme ulos. Matkalla parkkipaikalle kurkistimme töyrään taakse. Siellä oli yksityinen järvi, jossa oli turkoosia vettä keskellä ja pumppusysteemit pitämässä vettä puhtaana. Yhdessä kohdassa näkyi iso pyörre ja ajattelin, että lapset voivat hukkua siinä. Samalla yhtäkkiä tajusin, että nämä kaikki täällä asuvat olivat pakostakin miljonäärejä, Riittakin. Parkkipaikka löytyi helposti, sinne johti hiekkatie, jota jo olin kerran kulkenut. Nyt vain jatkoimme sitä ja näimme huoltoaseman kyltin ja tienristeyksen ja siellä oli punainen auto, jolla pääsimme pois.